Rekry päällä

Istuin koomaisena pöytäni ääressä ja tuijotin näkemättä eteeni. Yö oli ollut levoton. Bemmikuskit olivat raivonneet. Murrosikäiset olivat naureskelleet. Kello oli ollut 12.17 ja minä myöhässä. Olin pyöräillyt samaa ylämäkeä loputtomasti.

Tällainen panee miettimään. Olenko muuta kuin kauas kotoa eksynyt konsultti, joka yrittää olla putoamatta satulasta? Eikö tässä maailmassa enää ole oikeutta ja vaurautta, joista minä saisin kohtuullisen osani? Ikinä en ole paljoa pyytänyt.

Näitä tunnelmia särkemään vt. toimari sitten tuli.

– Muistutan vaan, että sinulla on kohta Tuijan kanssa kahden huippuosaajan haastattelut. Ettei käy niin kuin viimeksi, että ”unohdat” asian.

Vt. irvisti. Teki mieli irvistellä takaisin ihan vaan viiden sentin päässä hänen nenästään. Sen sijaan naurahdin ja sanoin hoitavani asian.

Koska vika on minun ja minussa on miestä tunnustamaan se.

Että ihmisten kanssa kanssakäymisissä oleminen on minulle jo lähtökohtaisesti vastenmielistä. Ja muutamaa tyyppiä lukuun ottamatta todella vastenmielistä, lohdutonta suorastaan. Uusien ihmisten tapaaminen sai ilmanpaineeni nousemaan. Ja sitten oli vielä tämä Tuija… Sillä

• kaikki muut näyttivät pitävän hänestä, mitä en voinut tajuta ollenkaan
• hän oli järkyttävä kanaemon ja miljonäärivaimon risteytymä
• hänen hajunsa tuntui Kap Verdessä asti
• hänen jakkupukunsa olivat halpoja Thatcher-kopioita
• (kuvaus hänen sisäisestä elämästään kuivattaisi puolet sademetsistä)

Tehokkaan näköinen nuorimies odotti aulassa. Näin hänet neukkarin lasiseinän takaa, kun assarini kävi häntä noutamaan. Tuija purjehti sisään viime hetkellä ja romahti tuolilleen.

– CC, ehkä miljoona tai puolitoista, Tuija osoitti sormellaan puhelintaan ja veti toisella kädellään turkoosia jakkuaan alaspäin.

Nyökkäsin. Sille

• että hän tärkeili ”konfrenskooleillaan”
• että hänen yrityksensä ulkonäkönsä parantamiseksi olivat turhia
• että selviän tästäkin.

Nousimme ja kättelimme tulokkaan. Hän muistutti etäisesti yöllistä bemmikuskia, mistä tiesin, että hän saisi paikan vain, jos minä vaipuisin äkillisesti kuolon uneen. That’s not going to happen! Tuija tosissaan ja minä muodon vuoksi kyselimme kaikenlaista turhaa kuten

• Millaisiin asioihin suhtaudut intohimoisesti?
• Missä näet itsesi seitsemän vuoden kuluttua?
• Miksi juuri meidän pitäisi palkata sinut?

Aina samat kysymykset & vastaukset. Päästimme hänet menemään, kun oli tullut selväksi,

ettei tämä ollut hänen meritiensä Intiaan.

Toinen ehdokas saapui vartin päästä. Tuija ehti ”soittaa pari puheluu” (oikeasti ei), ja minä haaveilla kolosta, johon käpertyä (oikeasti joo). Nousimme ja kättelimme ehdokkaan. Harmaa jakkupuku ja oranssit sukkikset ja niihin maiharit. Minä näin välittömän potentiaalin, Tuija välittömän uhkan. Mutta tiedätkö mitä? Sydämeni läikähti ennen kuin ehdin edes tajuta miksi. Siksi että tämän me palkkaisimme, koska minulla on

• munat ja Tuijalla ei
• suora vaikutus vt. toimarin päätöksiin
• tarvittaessa tahtoa, johon verrattuna Blitzkrieg ja Endlösung ovat lapsen haaveita

Kysyin, mitä hän kaipasi, mikä loi merkityksellisyyttä ja mitä hän kuulemansa perusteella ensimmäisenä muuttaisi organisaatiossamme. Vastaukset tyydyttivät minua, koska olin jo tehnyt päätökseni. Tuija puolestaan näytti vetäneen homeista piimää kiduksiinsa.

Tärkeile tätä, naureskelin mielessäni.

Vt. toimari oli erittäin tyytyväinen tilanneraporttiini. Tuijalta ei kysytty.

– Eiköhän me tämä Jessica palkata tältä istumalta.

– Joo, siitä tytöstä ei lisäarvo enää nouse.

Vaikka ihmiset olivat minusta vaikeita, oli jollain oudolla tavalla mukavaa saada heidät tyytyväisiksi. Lisäksi ilta alkoi saapua, kellokin oli jo 12.17.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty