Mummoni ja Marx

Maailmassa alkaa tapahtua. Tiedätkö nämä selvänäköisyyden hetket, kun tuntuu, että jossakin on jotakin eikä missään muualla ole mitään? Eli jokin perustavaa laatua oleva muuttuu. Ja sen hetken elämässään voi muistella Marxia: ”Kaikki mikä on pysyvää, haihtuu pois.”. Siinä saavat viimeisetkin porvarit osansa, jos heitä vielä on!

Marx, oi Marx, miksi käänsin sinulle takkini?

Vaan ei meillä kohta ole enää työläisiäkään. Tehtaissa on vain oppivia koneita, ofiseissa on toistaiseksi ihmisiä, mutta ei heillekään enää kerrota, mitä niiden pitäisi tehdä vaan he tietävät sen itse. Joskus kysyvät työkavereilta, että mitäs aattelet tästä. Ei enää selkeää alistavaa ylimystöä, vain epämääräistä tasa-arvoa!

Mummollani oli tapana päivitellä: ”Tämäkin minun piti vielä nähdä!” Kyllä on näinä päivinä mummoa ikävä.

Saimme risteilijän kokoisen jättidiilin

eli Suomen mahtavimpiin kuuluva yritys tilasi meiltä melko kattavan selvityksen & valmennuspaketin. Kaikki liikenevät voimavarat keskitettiin siihen. Ja jotta työ saataisiin tehtyä, jokainen sai oman tonttinsa epämääräisesti muodostettujen ryhmien sisällä. Eli käytännössä vapaat kädet.

Sen arvaa, että siinä heikkohermoisimmat painoivat jarrupolkimen lattiasta läpi siinä missä virmavarsat katosivat horisonttiin a la Fast & Furious.

Vt. toimari oli tämän kaiken keskellä yksin, sä ihminen. Siis tarkoitan eksyksissä.

– Kukaan ei tarvii mua!

– Ei niin, mut siit ei vaan pidä välittää.

– Sä oot niin… kannustava!!

Kyllä itse itsensä nurkkaan maalaa, kun on tuollainen sarkastinen kaiken aikaa.

No love no gain, vai miten se menee?

Onneksi saatoin luottaa ikiaikaiseen työtoveriini, joka oli nähnyt & kestänyt kanssani kaikki myrskyt ja mylväykset ja koukkuselän suortumiset. Rakas kasvinkumppanini, jonka maripaita repsotti ja kravatissa oli tahroja sinapista ja ruskeasta kastikkeesta. Koska meillä oli ihan omat projektit ja koska etätyöt oli enemmän kuin sallittuja kaikille, jotka eivät olleet asiakkaan luona, löysimme toisemme kantapöydästämme.

– Että mitenkä?

Niin hieno tapa sanoa mitä tahansa! Myös avata keskustelu.

– Sitenkä, että minkälaisella saralla viikatetta heilutat?

– No aeka helepolla! Pittee vuan kahtoo, että asiakkeihe tyttölöeset suavat ekselinsä tehokäyttöön ja suahaan sieltä oikeet mittaristot tuota dattoo arvioitsemuan… Että mitenkä sinä sitten?

– Pitää ylin johdon tyytyväisenä eli rauhoitella niitä, kun pelkäävät että konsulttiarmeija kusettaa niitä. Ja sehän on meidän homma. Ei siis mitään uutta, nähty moneen kertaan 80-, 90-, 00- ja 10-luvuilla.

– Oot sie vuan aeka kettu!

– Sillekö otetaan?

Kilistimme mutta huomasin, että kyllä tämä iso muutos minua jostakin söi. Vaan mistä.

– Mitäs aattelet, mihin tämä maailma on menossa?

– Hyvveen suuntaan, hyvveen suuntaan! Lissee vappautta ja myö suahaan tehä tätä tuunia ihan kuule suappaat jalasa hautoon asti, kuule.

– Sori, mut nyt on sun horinat liikaa mulleki.

– Sie et kato ymmärä. Meiän kaltaset selviytyjät puhuvat ihtensä sissään mihinkä vaan ja ossoovat ottoo ne tärkeimmät hommelit. Ne on ne työläeset ja mummot, jotka tässä koville joutuu.

– Eli Marx oli oikeassa?

– No eiii, eiii… Semmone peräkammarin poeka ei tiijä mistää mittään!

Ajattelin mummoa, joka aina jaksoi ihmetellä sitä, miten joku pääsi kuuhun asti, ja teki samalla maailman parasta suklaakiisseliä. Ei kukaan tee enää sellaista. Haikeuden läpi puski lämmin ja suklainen olo.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty