Kukoistus
Olen aina pitänyt loppukeväästä, jolloin kaikki kukoistus on juuri tulossa eikä mikään ole vielä valmista. On vain juuri tuleva hetki, juhlava tila ja tuo vihreän kutsuva vaaleus.
Loppukesä tarkoittaa puolestaan sitä, että vt. toimari on todella innoissaan omista ideoistaan, joita sanoo saaneensa tusinoittain mökkilaiturilla maatessaan. Mikä väri tämä olisi? Veriruskea?
– Meidän organisaatioon on saatava enemmän kukoistuksen kulttuuria! Kyllä, juuri sitä! Juuri tuo sana tuli minuun kuin ilmestys, kun katsoin poutapilvien lipuvan taivaalla silmieni edessä. Lipuivat pois kuin turhat ajatukset ja jäljelle jää vain luomisen ydin…
Oliko vähän keinotekoinen, päälle liimattu, irrallinen? Kyllä oli. Yhtä paljon kuin vt. oli päättäväinen ja halusi sauhuta tätä. Siis tietenkään tajuamatta, näkemättä miten kukoistuksella voisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mitä meillä on ollut, on ja koskaan on.
– Me tarvitsemme rakenteellisia muutoksia. Sillä tarkoitan, että tarvitsemme mahdollistavia rakenteita ja olosuhteita, jotka tukevat vapautta ja vastuullista omavaltaisuutta. Se on dynaamisuutta, kasvua ja osaamisen soveltamista ja tilaisuuksiin tarttumista!
Herättää erikoisia tuntemuksia, kun joku on niin kadoksissa omassa innostumisessaan. Lähinnä jotakin hämmennyksen ja naurettavuuden välimaastoissa. Me olemme ankaran standardoitu ja prosessijohdettu organisaatio, jossa oma ajattelu ja päätösvalta on supistettu minimiin. Tämä olisi kulttuurivallankumous ihan alkuperäisessä toteutuksessaan: väkivaltainen, tuhoava ja turha. Onneksi vt:ltä puuttuivat kaaderit.
– Tietenkään emme voi muuttaa kaikkea hetkessä vaan lähdemme rakentamaan tätä vähitellen, kokeilemalla ja – yhdessä!
Harmillista, ettei organisaatiossamme ollut koskaan kokeiltu mitään. Ei ollut uskallettu eikä tarvittu, koska kaikki oli rakennettu varman päälle ja varmistettu ja sillä oli luotu menestys, jota oli vain vähän säädetty nämä vuosikymmenet. Itsenäisiä ihmisiä ei haluttu eikä palkattu. Me olimme vakaa, normaali ja juuri sellainen, johon saattoi luottaa missä tahansa olosuhteissa. Paitsi muuttuvissa.
– Me vastaamme orgaanisesti ennalta määrittelemättömiin tilaisuuksiin ja siihen, mikä meitä ikinä kohtaa. Mitä me erityisesti haemme, on ruohonjuurikukoistus kaiken aiemman turvallisuushakuisuuden sijasta.
Tämä halu muuttaa jotakin kertakaikkisesti ja suoraviivaisesti ottamatta todellisuutta huomioon oli tietenkin orgaanisuuden täydellinen vastakohta. Tähän tarvittiin vielä viimeinen niitti.
– Sosiaalinen tulos on seurausta uuden puolesta taistelemisesta varsinkin hyvinä aikoina.
Suomeksi tämä tarkoitti, että muutoksen hakeminen oli huuruista unelmointia, jonka tarkoitus oli luoda illuusio paremmasta. Kukaan ei ollut valmis luopumaan, päästämään irti ja siten muuttamaan mitään. Ei, koska kaikki oli hyvin.
Inspiraatiopuheen jälkeen jatkaisimme töitämme niin kuin aina ennenkin. Ja me kaksi lähdimme lounaalle. Haikeissa tunnelmissa, sillä vt:n inspiraatiot saivat minut tajuamaan selvemmin, mistä kaikesta olimme paitsi.
– Miten sinä kukoistaisit?
– Jospa minnuu hoiettais ko ruusutarhoo.
– Kuinkas sinua pitäisi hoitaa?
– Kasvoo pittäis antoo. Ja rakkauvella kohella.
– Mikäs estää?
– Kylläpä sen jokapoeka tietääpi: eipä ne kiinalaistyttölöie jalakkaan siottuna kasvanna.
Minua kuristi. Siihen olin kyllä tottunut.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 