Bisnestarinoita 166

Bisnestarinoita 166

Lean startup

Tiedätkö, mistä tietää, että on oikeasti edennyt urallaan? Siitä tietenkin, että joku täysin ulkopuolinen & random tyyppi lähettää sinulle kutsun sparraamaan hänen yritystään. Anteeksi: startuppiaan.

Melko juhlavaa varmaan monista mutta minä olin kyllästynyt jo etukäteen. Random-ihmisten huolten kuuleminen ja epätoivoiset yritykset saada jotenkin bisneksen reunasta kiinni eivät kyllä kiinnostaneet ei yhtään.

Yritin ajatella positiivisesti, että ehkä tästä jotakin syntyisi. Yritys oli vain yritys, siksi mieleni keksi kuusi parempaa syytä jäädä pois tuosta tapaamisesta.

Raahauduin silti paikalle, vaikka sex-ett piti olla ihan voittamaton. Vihasin itseäni.

Paikka oli laitakaupungilla, riutuneen ja ehdottomasti parhaat päivänsä nähneen kerrostalon alakerrassa. Varmaan jokin entinen kerhohuone, jossa viimeinen kangaspuiden hakkaaja oli kuollut. En olisi halunnut masentaa itseäni lisää, mutta boy can’t help it.

Soitin ovessa törröttävää vanhanaikaista KLING-ovikelloa ja ihmettelin, kuka tänne nyt vapaaehtoisesti tulisi. Kaikki elämä on jossain muualla, keskustassa. Ovessa oli suurikokoinen tarra, punaisilla kirjaimilla sinistä taustaa vasten: Lean startup. Todella omaperäistä! Yhtä hyvin siinä olisi voinut lukea vaikka WINDOWS.

Pirteä ja minun näkökulmastani nuorehko nainen puristi kättäni kuin vain yrittäjä voi.

Vihaatko sinäkin punaposkisia, elinvoimaisia ja positiivisella draivilla eteenpäin kulkevia ihmisiä?

Niin ajattelinkin.

Istuimme alas ja sain eteeni todella ison mukillisen lattea. Joskus kysymättä on parempi, ajattelin kuin siemailin asiallisen höyryävää kahvia, jossa tunnistin ripauksen kardemummaa. Nyökkäilin siinä strategialle ja visiolle ja pivotille ja muille hienoille sanoille, jotka tulivat naisen suusta sekavana vyyhtenä. Vaikka minua häiritsikin huppari ja sen alta vilkkuva oranssi t-paita. Joku voisi keksiä tähän skeneen jotain uutta, ehkä?

Sitten hän esitti vaativan kysymyksen.

-No, mitä tää susta kuulostaa?

Totesin itsekseni, että ”ihan hyvältähän toi kuulostaa” ei ehkä sittenkään riitä. Kirosin höveliyttäni, joka oli johtanut minut tähän kiikkerään muovituoliin istuskelemaan. Teki mieli kysyä exitistä, mutta oli vielä liian varhaista. Kello on vasta puoli yhdeksän, ja oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla hupparin vetoketjun aukeavan. Tai liekin syttyvän.

Tässä saattaisi silti tulla rakenteellinen kiire, mietin…

-Oletko miettinyt, että sinulla saattaa tulla rakenteellinen kiire?

Ihan siis mielettömän hienoa, että osaa kysyä kysymyksen, jota ei edes itse ymmärrä.

-Siis mitä tarkoitat?

-Esimerkiksi sitä, että… pääomasi saattaa loppua ennen kuin kassavirta alkaa vuotaa kuin ajatusten Tonava.

Edes minä en uskonut keksiväni näin huonoa äkkiselitystä. Ja pahempaa oli (tietysti) tulossa ja ihan saman tien.

-Kiire pitää sisällään myös osallisuuden vaikeuden: osaatko tehdä oikeita päätöksiä y-risteyksissäsi ja oletko oikeasti harjoittanut riittävästi tilannetajuasi?

Tiedän, tämä oli vain suolaa ja viinietiikkaa haavoille. Minun olisi pitänyt tuntea suurempaa myötätuntoa, olla orastavan kukoistuksen kannustaja, mutta sorruin alkeelliseen piiskaamiseen. Hän katsoi minua hämmentyneenä, mikä sai minut lataamaan niittikoneeseeni vielä yhden lippaan.

-Ja tietysti pahinta on palvelumuotoilukehityssyklin hitaus, jolloin validoitu oppiminen ei pääse tapahtumaan riittävällä sykkeellä.

Minun tehtävänihän oli haastaa häntä! Minähän tässä olin se, joka tiesi kaiken ja hän oli tietämätön ja tiensä alussa oleva heikko nai… yrittäjä.

-Tuo on kyllä varmaan ihan totta… Ai niin muuten, muistinko olleenkaan esittäytyä? Minä olen Lea.

Siinä samassa oranssinsinisen tarran arvoitus selvisi, minä halusin häpeäpussin päähäni ja päätin, etten enää ikinäkään neuvo ketään vaikka kysyttäisiin. Lean startupistakin tulisi aika parempi ilman minua.

Maailmastakin varmaan tulisi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 119

Bisnestarinoita 119

Matala

Vt. toimari oli saanut itsensä vauhtiin kuin kesän lapsi.

-Tästä hetkestä lähtien me olemme matala organisaatio! Ei enää keskijohtoa! Ei enää esimiehiä! Tietenkin kaikki voivat edelleen tulla kysymään minulta asioita. Mutta toivon kyllä jokaisen sielun puolesta, ettei kukaan ryhtyisi mihinkään sellaiseen…

Me uskoimme häntä tietenkin. Miksi emme olisi?

Mutta ”me” ei koskaan ole kaikki eikä pidä ollakaan. Aina on joku, joka ei kuulu meihin. Eikä haluakaan kuulua. Joskus se on ihan fiksua ja firman kannalta välttämätöntä, toisinaan taas typerää egon kekkalointia ja veneen keikuttamista. Tällä kertaa itse itsensä uhriksi teki mies, jolla oli neonvihreä kuulakärkikynä lyhythihaisen ruutupaitansa rintataskussa. Jolla ei lähtökohtaisesti ollut mitään mahdollisuuksia kokovalkoiseen kesämekkoon pukeutuneelle vt:lle. Mutta joskus ruutupaitamiehet ovat sitkeitä.

-Millaisella aikataululla tämä tapahtuu?

-Tyyliin saman tien. Kaikki monon kuvaa katselevat saavat lähtöpäkitsin. Jäljelle jäävät saavat pikaisen uudelleenkoulutuksen itseohjautuvuuteen ja itseorganisoituvuuteen.

-Ja ajattelit, että saman tien muutos rullaamaan?

-No kyllä! Miksei? Ja todellakin miksei! Toimintaympäristö muuttuu kiihtyvällä vauhdilla, eikä ainakaan minulla ole mitään halua katsoa meitä byrokraattisena organisaationa. Nyt otetaan jokaisen resurssit oikeasti käyttöön!

Kuulosti juuri niin järkevältä kuin käytännössä oli tyhmää.

Ei oikein taivu ihmisluonto organisaatioluonnon edessä. Mutta vt. oli vauhdissa.

-Johdon näkökulmasta toiminta on ollut ennustettavaa ja kontrolloitua, mutta olemme samalla unohtaneet tärkeimmän: sen, miten työntekijät kukoistavat ja kehittävät toimintaa eteenpäin. Ellemme toimi saman tien, hidasliikkeisyytemme koituu tuhoksemme ja kohta olemme Gozillana hautuumaalla.

-Tarkoittaako tämä todellakin sitä, ettei päätöksille tarvitse käydä hakemassa hyväksyntää keneltäkään?

-Kyllä, sitä se juurikin tarkoittaa!

-Eli me toivotamme kokeilukulttuurin avosylin tervetulleeksi taloon?

-Jotakin siihen suuntaan…

Huomasin ja huomasimme, että vt. epäröi. Oliko hän tulossa tolkkuihinsa? Ehkä tämä ei sittenkään ollut niin hyvä idea? Oliko kokeilu-sana sittenkin niin radikaalia, että siitä tulivat mieleen vain Neuvostotasavaltojen alkuajat tai peräti NEP-kausi?

Mutta sitten ahneus voitti.

-Globaali, verkottoitunut talous ja nopean tiedonkulun toimintaympäristö pakottavat meidät tähän! Olemme eläneet liian pitkään muuttumattoman toimintaympäristön logiikan mukaan, jossa olemme saaneet hioa prosessejamme loppuun asti. Täysi ihme että olemme vielä elossa!

-Kerro meille vielä, miten ihmiset saadaan mukaan tähän muutokseen, varsinkin tällaisella vauhdilla?

Ihmiset, siis me?

Ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen mietin, että olenko enää asemassa, jossa voin vain myhäillen katsoa, kun toiset kärvistelevät ja sillä välin saan huomaavaisesti paimentaa heitä tarvitsematta itse muuttaa mitään.

Sisäinen motivaatio on tietenkin a ja o! Ja kulttuuri – se on kaiken keskiössä!

-Varmistan vielä: tarkoittaako tämä kaikki todellakin sitä, että liiketoimintavastuu ja päätäntävalta jaetaan koko henkilökunnalle?

Näin vt:n ylähuulen kiristyvän. Hän vihasi kaikenlaisia varmistelijoita, koska oli itse sellainen. Siksi tämä takinkääntö oli yhtä yllättävä kuin mehukaskin. Tunsin vanhoissa luissani, että muutos oli menossa niin vahvasti sössönsööhön ja että paikkani auringossa eli pyramidin huipulla alkoi näyttää todennäköisemmältä kuin vielä koskaan.

Miten se vanha kunnon Adenauer aikoinaan valtaan päästyään lohkaisi: ”Ei kokeiluille!”

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 32

Bisnestarinoita 32

Kukoistus

Olen aina pitänyt loppukeväästä, jolloin kaikki kukoistus on juuri tulossa eikä mikään ole vielä valmista. On vain juuri tuleva hetki, juhlava tila ja tuo vihreän kutsuva vaaleus.

Loppukesä tarkoittaa puolestaan sitä, että vt. toimari on todella innoissaan omista ideoistaan, joita sanoo saaneensa tusinoittain mökkilaiturilla maatessaan. Mikä väri tämä olisi? Veriruskea?

– Meidän organisaatioon on saatava enemmän kukoistuksen kulttuuria! Kyllä, juuri sitä! Juuri tuo sana tuli minuun kuin ilmestys, kun katsoin poutapilvien lipuvan taivaalla silmieni edessä. Lipuivat pois kuin turhat ajatukset ja jäljelle jää vain luomisen ydin…

Oliko vähän keinotekoinen, päälle liimattu, irrallinen? Kyllä oli. Yhtä paljon kuin vt. oli päättäväinen ja halusi sauhuta tätä. Siis tietenkään tajuamatta, näkemättä miten kukoistuksella voisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mitä meillä on ollut, on ja koskaan on.

– Me tarvitsemme rakenteellisia muutoksia. Sillä tarkoitan, että tarvitsemme mahdollistavia rakenteita ja olosuhteita, jotka tukevat vapautta ja vastuullista omavaltaisuutta. Se on dynaamisuutta, kasvua ja osaamisen soveltamista ja tilaisuuksiin tarttumista!

Herättää erikoisia tuntemuksia, kun joku on niin kadoksissa omassa innostumisessaan. Lähinnä jotakin hämmennyksen ja naurettavuuden välimaastoissa. Me olemme ankaran standardoitu ja prosessijohdettu organisaatio, jossa oma ajattelu ja päätösvalta on supistettu minimiin. Tämä olisi kulttuurivallankumous ihan alkuperäisessä toteutuksessaan: väkivaltainen, tuhoava ja turha. Onneksi vt:ltä puuttuivat kaaderit.

– Tietenkään emme voi muuttaa kaikkea hetkessä vaan lähdemme rakentamaan tätä vähitellen, kokeilemalla ja – yhdessä!

Harmillista, ettei organisaatiossamme ollut koskaan kokeiltu mitään. Ei ollut uskallettu eikä tarvittu, koska kaikki oli rakennettu varman päälle ja varmistettu ja sillä oli luotu menestys, jota oli vain vähän säädetty nämä vuosikymmenet. Itsenäisiä ihmisiä ei haluttu eikä palkattu. Me olimme vakaa, normaali ja juuri sellainen, johon saattoi luottaa missä tahansa olosuhteissa. Paitsi muuttuvissa.

– Me vastaamme orgaanisesti ennalta määrittelemättömiin tilaisuuksiin ja siihen, mikä meitä ikinä kohtaa. Mitä me erityisesti haemme, on ruohonjuurikukoistus kaiken aiemman turvallisuushakuisuuden sijasta.

Tämä halu muuttaa jotakin kertakaikkisesti ja suoraviivaisesti ottamatta todellisuutta huomioon oli tietenkin orgaanisuuden täydellinen vastakohta. Tähän tarvittiin vielä viimeinen niitti.

– Sosiaalinen tulos on seurausta uuden puolesta taistelemisesta varsinkin hyvinä aikoina.

Suomeksi tämä tarkoitti, että muutoksen hakeminen oli huuruista unelmointia, jonka tarkoitus oli luoda illuusio paremmasta. Kukaan ei ollut valmis luopumaan, päästämään irti ja siten muuttamaan mitään. Ei, koska kaikki oli hyvin.

Inspiraatiopuheen jälkeen jatkaisimme töitämme niin kuin aina ennenkin. Ja me kaksi lähdimme lounaalle. Haikeissa tunnelmissa, sillä vt:n inspiraatiot saivat minut tajuamaan selvemmin, mistä kaikesta olimme paitsi.

– Miten sinä kukoistaisit?

– Jospa minnuu hoiettais ko ruusutarhoo.

– Kuinkas sinua pitäisi hoitaa?

– Kasvoo pittäis antoo. Ja rakkauvella kohella.

– Mikäs estää?

– Kylläpä sen jokapoeka tietääpi: eipä ne kiinalaistyttölöie jalakkaan siottuna kasvanna.

Minua kuristi. Siihen olin kyllä tottunut.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty