Kalastamassa
Mikä on ehkä pahinta maailmassa? Lomalta palannut vt. toimari, joka ”suorastaan pursuaa mahtavia ideoita”.
Silti ihmettelen: mistä tällaiset ideat tulevat? Että meidän piti saada B2C –asiakkaita, ja erityisesti nuoria asiakkaita. No, itse en olisi tätä keksinyt.
Paikalle oli faksattu guru, jonka sanottiin olevan next season. Te tiedätte, mitä se on, jos on osunut kohdalle.
– Tämä on helppoa: me olemme nopeammin siellä, missä uusi syntyy. Jopa ennen kuin kukaan edes näkee sitä.
Tällaisella street wise –lähestymisellä yritettiin houkutella varhaisteinejä osteskelemaan surkeita riepuja 80-luvulla. Yritettiinkö edelleen.
– Eli meidän täytyy jalkauttaa nuoret kadulle, näkemään asioita.
- Helpotus tässä: meitä keski-ikäisiä tämä ei koske.
- Ankeus siinä: me joutuisimme kuuntelemaan keskenkasvuisia, äkillisen egobuustin kokeneita nuoria ihmisiä, jotka luulisivat voivansa komennella meitä.
- Ja synkin pilvi: sen työn tekisimme me.
– Nuorennusleikkaus! innosti vt. toimari meitä.
Miten pihalla ihminen voi olla? Mentiin selvästi epäuskottavuuden tuolla puolen. Miten hallitus on voinut siunata mitään tällaista? Epätoivoa? Alzheimeria? Kuolemanpelkoa? Vai: oliko siunannut..?
– Me olemme taas cool!
Ei ollut kaukana, että vt. olisi taputtanut käsiään. Nuoret lähetettiin kadulle, tiukimmat phonekamerat taskussa ja vapaat kädet. Silti nämä olivat kuin pullonpyöritysbileet.
En uskonut, että tämä veisi meitä umpikujia etäämmäs. Olin melkein oikeassa. 4000 kuvan joukosta löytyi yksi kuva. Mutta se riitti. (Todella moni kuvitteli, että selfieillä mentäisiin, vaikkei niillä saa myytyä edes vessaharjaa.)
Sitten paljastui vision seuraava taso. Nuorille suunnattua konsultaatiota, kuka olisi uskonut:
- Puhuminen on in.
- Sparraaminen rocks.
- Reflektoiminen on tarkoitus.
Kuva-taiteilija otti kaiken irti kuvasta ja sitten se pantiin jakoon, huomaamatta. Kukaan ei tiennyt, miten uskottavaa tämä laskelmoitu sattumanvaraisuus on.
Vt. toimari otti itselleen game facen ja oli valmiina kuulustelemaan meitä. Ehkä hän näki mielessään neukkarin ja sen seinille munakennot ja täydellisen akustiikan.
– Kysyn, mitä meininki! (Taustalle piti kuvitella sähkökitara.)
Meille riitti kattaukseksi hämmennys ja se tosiasia, ettei kuvasta saanut mitään selvää. Se oli rakeinen ja esitti jotakin symbolia. Meidän logo hajotettuna ja uudelleen kasattuna? Vai sittenkin Mäkkärin logo yhdistettynä musulmaanien puolikuuhun?
– Smokin’ hot, guys?
Ei taide oikeastaan ole vaikeaa. Se on tasapainoilua selkeän viestin ja mielikuvitukselle tilan jättämisen välillä. Tässä oli kyse siitä, mitä kutsuttiin pattern recognitioniksi. Se piti pystyä tunnistamaan ja mieluiten alitajuisesti, ja kuvitella, että itse oli luonut sen – ja kukaan muu ei. Siis ehdottoman murrosikäinen tunne ja kokemus, erottuva ja ylittämätön.
Miltä tuntuu osallistua huijaukseen? Tietoisesti luoda toisille kokemus, jota he luulevat aidoksi. Nämä ovat kohtia, joissa koen olevani pohjimmiltani kauhean hyvä ihminen, ehkä ihan liian hyvä tähän meidän firmaan. (Tätä te ette kuulleet minulta.)
Miten siinä kävi? Joku tubettaja ”löysi” kuvan ja puhui kaiken päälle, selvästi ylpeänä ensimmäisyydestään ja samalla coolisti siitä pidättäytyen. Seuraavien olikin oltava avoimesti innostuneita, jotta saivat tohinallaan tuhansia katsojia.
Seuraavaksi tulivat twiittaajat, sitten bloggarit (nämä kaksi kyllä limittäin) ja sitten YLE ja uutiset ja ajankohtaisohjelmat. Siinä vaiheessa juttu oli edennyt jo välitunneille ja – tämä täytyy myöntää – varhaisteinit olivat kekseliäitä. Pop-up kioskit jakoivat puhevaltaa.
Tässä vaiheessa – vision viimeinen taso – meidän koneisto oli valmis myymään kokonaispaketin sote-uudistuksen kylkeen. Kaikki rakastivat yksityistä toimijaa, joka vastasi yhteiskunnalliseen tarpeeseen ja siihen huutoon, joka
- syntyi suurten ikäluokkien varastamasta tulevaisuudesta
- nuorten pahoinvoinnista
- syrjäytymisestä.
Tämä oli cross over mutta samalla spin-off, onneksi. Saivat muut sitten huseerata tässä, eikä minun nimeäni edes mainittu. Uni saattoi jatkua. Ja muista erillään. Oli tämä kuitenkin parempi kuin lomaltapaluuraha.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 