Bisnestarinoita 137

Bisnestarinoita 137

Lehmä

Mitä sinä sanot? Mies tulee töihin ja toteaa äänensävyyn, josta on vaikea päätellä mitään:

-Vaimoni on peto.

Se voi tarkoittaa sitä, että

  • Vaimo pitää miehensä valveilla koko yön koska haluaa tältä vain seksiä.
  • Vaimo raastaa miehensä sielun ja ruumiin hajalle loputtomilla valituksillaan, vaatimuksillaan ja epämääräisillä hystreerisillä kohtauksillaan, jonka alkuperää Freudkaan ei selvittäisi.
  • Vaimo on tappaja, jolla on paitsi vaisto myös kyvyt tappaa yhtä äänettömästi kuin huolettomasti, yhtä turhaan kuin raa’asti.

Katsoin tätä miestä, jonka nimi ei jää mieleen.

Vähät hiukset kammattu taaksepäin, orastavaa kestopunaa nenän päässä, epämääräisesti pälyilevät silmät. Hän on juuri sellainen, joka toisissa olosuhteissa olisi painanut otsansa kolhoosilehmän kapeaa kylkeä vasten ja tiristänyt muutaman ison, kuuman mutta lohduttoman kyyneleen.

Mutta nyt hän oli täällä, ilman lehmäänsä, ja avautui meille.

Miten tällä on tekemistä minkään kanssa? Sitä minäkin mietin. Tämä ei olisi tarina vailla loppua vaan tarina vailla kunnollista alkua.

Ja silloin tajusin.

Tämä oli kuin mitä tahansa korporaatioshittiä.

Puhetta joka on niin monitulkintaista, että siitä on vaarassa sairastua. On vapaus sanoa, koska sanat – eivät ole menettäneet merkitystään vaan – ovat saaneet niin paljon merkityksiä, että kukaan ei enää pelkää tulkita niitä omalla tavallaan. Mikä on sama kuin jättää ne kokonaan tulkitsematta. Mitä merkitystä millään enää oli?

Aamupäivän ensimmäinen palaveri, ja kaikki olivat paikalla. Katsoin heitä kaikkia silmiin kuin he olisivat saksalaissotilaita antautumisen päivänä. Se on vaikuttavaa. Varsinkin, kun tajusin, että olen itsekin enimmän osan ajasta jokin koe-eläin, mutta mikä. Minua testattiin: kuinka paljon onnetonta kohinaa konsultin elämään mahtuu ennen kuin hän antaa periksi, lähtee kävelemään, painaa oven kiinni perässään.

Niin minä tein, en ehkä lopullisesti mutta neukkarin huoneen oven kyllä läimäytin kiinni, noin aluksi. Mistä se kuuluisa purpose oikein löytyy, kun päivät kilpailevat keskenään siitä, mikä voittaa Viikon Tyhjin Päivä –kilpailun?

Kyllä on.

Olin mielestäni tehnyt miehen teon, noin vaan irtautunut totutusta, pelkurimaisesta pidättelystä ja istuin rehvakkaasti jalat levällään työpöytääni vasten. Eikö vt. toimari ilmestynyt sillä hetkellä siihen pörräämään kuin kukkakedon ahkerin mehiläinen, Busy Bee. Jos me olisimme B2C-bisneksessä – muistatko vielä sen epäonnistuneen logokokeilun? – vt:llä olisi varmaan viivakoodi tatuoitu otsaan. Toisin kuin jollakin Hitmanilla.

-No mitäääs? Möitkö taas miljoonalla?

Kuuntele nyt tätä (koska minäkin joudun kuuntelemaan päivästä toiseen). Kun vt. riehaantuu, hänen murteensa paljastaa hänen alkuperänsä ja minä voin paljastaa sen verran, ettei se ole Kouvola vaan jotain pahempaa.

-En, mutta olen sentään vahva, itsenäinen mies.

-Myyntityössä on ehdoton edellytys aistia tilanne ja tunnelma, muuten hakkaa päätään seinään.

Huomaatko: hän ei kuuntele vähääkään. Hän palauttaa kaikki keskustelut myyntiin, myymiseen, myymälään taikka Pikku-Myyhyn. Siksi hänet on pysäytettävä. Koska muuten hän olisi ennen pitkään vain vaaraksi itselleen. Onneksi olen hyvä tässä.

-Tiedätkö, että monimuotoisuus on elämän ainoa totuus?

Kun vt. on omien sanojensa lumoissa ja hänet vetää sieltä yllättäin toiseen maailmaan, hän putoaa kuin riista taivaalta.

-Miten se liittyy mihinkään? Luuletko olevasi jotenkin erikoinen? Erityinen?

Hymyilin hänelle hymyä, jonka vain onnellinen mies kykenee väläyttämään. Tunsin, että väylät Eurooppaan ja koko maailmaan olivat minulle auki. Ei – ne avautuivat edessäni.

-Avaa silmäsi. Siinä kaikki mitä sinä tarvitset.

Voi meitä onnellisia, joilla on aikaa elää suuresti myös työpäivän sisällä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 31

Bisnestarinoita 31

Kalastamassa

Mikä on ehkä pahinta maailmassa? Lomalta palannut vt. toimari, joka ”suorastaan pursuaa mahtavia ideoita”.

Silti ihmettelen: mistä tällaiset ideat tulevat? Että meidän piti saada B2C –asiakkaita, ja erityisesti nuoria asiakkaita. No, itse en olisi tätä keksinyt.

Paikalle oli faksattu guru, jonka sanottiin olevan next season. Te tiedätte, mitä se on, jos on osunut kohdalle.

– Tämä on helppoa: me olemme nopeammin siellä, missä uusi syntyy. Jopa ennen kuin kukaan edes näkee sitä.

Tällaisella street wise –lähestymisellä yritettiin houkutella varhaisteinejä osteskelemaan surkeita riepuja 80-luvulla. Yritettiinkö edelleen.

– Eli meidän täytyy jalkauttaa nuoret kadulle, näkemään asioita.

  • Helpotus tässä: meitä keski-ikäisiä tämä ei koske.
  • Ankeus siinä: me joutuisimme kuuntelemaan keskenkasvuisia, äkillisen egobuustin kokeneita nuoria ihmisiä, jotka luulisivat voivansa komennella meitä.
  • Ja synkin pilvi: sen työn tekisimme me.

– Nuorennusleikkaus! innosti vt. toimari meitä.

Miten pihalla ihminen voi olla? Mentiin selvästi epäuskottavuuden tuolla puolen. Miten hallitus on voinut siunata mitään tällaista? Epätoivoa? Alzheimeria? Kuolemanpelkoa? Vai: oliko siunannut..?

– Me olemme taas cool!

Ei ollut kaukana, että vt. olisi taputtanut käsiään. Nuoret lähetettiin kadulle, tiukimmat phonekamerat taskussa ja vapaat kädet. Silti nämä olivat kuin pullonpyöritysbileet.

En uskonut, että tämä veisi meitä umpikujia etäämmäs. Olin melkein oikeassa. 4000 kuvan joukosta löytyi yksi kuva. Mutta se riitti. (Todella moni kuvitteli, että selfieillä mentäisiin, vaikkei niillä saa myytyä edes vessaharjaa.)

Sitten paljastui vision seuraava taso. Nuorille suunnattua konsultaatiota, kuka olisi uskonut:

  • Puhuminen on in.
  • Sparraaminen rocks.
  • Reflektoiminen on tarkoitus.

Kuva-taiteilija otti kaiken irti kuvasta ja sitten se pantiin jakoon, huomaamatta. Kukaan ei tiennyt, miten uskottavaa tämä laskelmoitu sattumanvaraisuus on.

Vt. toimari otti itselleen game facen ja oli valmiina kuulustelemaan meitä. Ehkä hän näki mielessään neukkarin ja sen seinille munakennot ja täydellisen akustiikan.

– Kysyn, mitä meininki! (Taustalle piti kuvitella sähkökitara.)

Meille riitti kattaukseksi hämmennys ja se tosiasia, ettei kuvasta saanut mitään selvää. Se oli rakeinen ja esitti jotakin symbolia. Meidän logo hajotettuna ja uudelleen kasattuna? Vai sittenkin Mäkkärin logo yhdistettynä musulmaanien puolikuuhun?

– Smokin’ hot, guys?

Ei taide oikeastaan ole vaikeaa. Se on tasapainoilua selkeän viestin ja mielikuvitukselle tilan jättämisen välillä. Tässä oli kyse siitä, mitä kutsuttiin pattern recognitioniksi. Se piti pystyä tunnistamaan ja mieluiten alitajuisesti, ja kuvitella, että itse oli luonut sen – ja kukaan muu ei. Siis ehdottoman murrosikäinen tunne ja kokemus, erottuva ja ylittämätön.

Miltä tuntuu osallistua huijaukseen? Tietoisesti luoda toisille kokemus, jota he luulevat aidoksi. Nämä ovat kohtia, joissa koen olevani pohjimmiltani kauhean hyvä ihminen, ehkä ihan liian hyvä tähän meidän firmaan. (Tätä te ette kuulleet minulta.)

Miten siinä kävi? Joku tubettaja ”löysi” kuvan ja puhui kaiken päälle, selvästi ylpeänä ensimmäisyydestään ja samalla coolisti siitä pidättäytyen. Seuraavien olikin oltava avoimesti innostuneita, jotta saivat tohinallaan tuhansia katsojia.

Seuraavaksi tulivat twiittaajat, sitten bloggarit (nämä kaksi kyllä limittäin) ja sitten YLE ja uutiset ja ajankohtaisohjelmat. Siinä vaiheessa juttu oli edennyt jo välitunneille ja – tämä täytyy myöntää – varhaisteinit olivat kekseliäitä. Pop-up kioskit jakoivat puhevaltaa.

Tässä vaiheessa – vision viimeinen taso – meidän koneisto oli valmis myymään kokonaispaketin sote-uudistuksen kylkeen. Kaikki rakastivat yksityistä toimijaa, joka vastasi yhteiskunnalliseen tarpeeseen ja siihen huutoon, joka

  • syntyi suurten ikäluokkien varastamasta tulevaisuudesta
  • nuorten pahoinvoinnista
  • syrjäytymisestä.

Tämä oli cross over mutta samalla spin-off, onneksi. Saivat muut sitten huseerata tässä, eikä minun nimeäni edes mainittu. Uni saattoi jatkua. Ja muista erillään. Oli tämä kuitenkin parempi kuin lomaltapaluuraha.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty