Bisnestarinoita 30

Kuuluisana

Elämä on nykyisin sattumanvaraisempaa. Olet väärässä paikassa, ja sitten joku kuvaa sinua phonella, ja olet ikuisesti verkon häpeäpaalussa. Luonnollisesti ikuisuuden merkitystä narsistisesti liioitellaan. Miksi? Siksi koska

• liian moni haluaa olla tärkeämpi
• kasvoton elämä on korvattava edes jollain.

Entä minä? Palaan pahaa aavistamatta töihin, ja vt. toimari on ovella vastassa.

– Sua odotetaan jo tuolla ykkösessä. Hopi hopi!

Meneekö firmalla hyvin, jos sen ykköstykille ei anneta loman jälkeen parempaa tekemistä kuin myöntää haastattelu päivänä, jolloin ihmeitä voisi tapahtua?

Suoraan asiaan.

– Kuka sinä oikeastaan olet?

– Ei kai tuollaiseen voi vastata.

– Monet vastaavat.

– Minä en ole kovin moni.

– Miten sinä päädyit tänne?

– Ajautuminen. Käy varmaan syystä.

– Jos se on totta.

– Riittävän. Asiat ovat aina monimutkaisempia, mutta ei siitä kannata kenellekään puhua. Turhaa hermostuttaa ihmisiä.

– Oletko omasta mielestäsi niin hyvä kuin väitetään?

– Olen.

– Kerrotaan, että romahdit kolme vuotta sitten.

– Niinkö?

– Kävikö niin?

– Seuraava kysymys.

– Jos sinusta pitäisi etsiä jotakin, mitä se olisi?

Tässä vaiheessa tajusin, miksi journalismi on niin jyrkässä alamäessä: haluttiin valmista pöytään edes kutsumatta tarjoilijaa.

– Voisit etsiä vaikka auton avaimeni.

– Me voimme tehdä tämän vaikeamman kautta.

– Voimmeko? Onko se minun syyni?

– Miksi sinun täytyy olla näin hankala?

– Kysy jotakin kunnollista, niin voin vastatakin.

– Mitä sinä haluat elämältä?

– Päästä jonnekin kauas.

– Ja mitä sinä siellä tekisit?

– Kuka sitä voi etukäteen tietää?

Joku sanoi joskus, että väistelen todella mielelläni. Niin teen, koska useimmat asiat eivät kuulu muille. Siis minun asiani.

Jotkut ihmiset luulevat, etten tiedä omia juttujani, mutta oikeasti tiedän. Minun juttuni ovat sitä, että muistaisin. Elämä on muistamista.

– Onko sinulla mitään, mitä oikeastaan haluaisit kertoa?

– Itse asiassa on. Äitini oli täysi kusipää. Siksi minusta tuli tällainen.

– Tuosta ei saa edes otsikkoa.

– Tiedän: mitään kerrottavaa ei ole. Siksi tämä koko shöy.

– Kiva tietää tässä vaiheessa.

– Parempi myöhään.

En tarkoittanut sitä enkä uskonut siihen, mutta kyllä tämä aika saletisti tasan meni. Miksi toimittajaksi tulemiseen vaadittiin nykyisin se, että on juossut vähintään kolme kertaa täysillä seinään?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty