Bisnestarinoita 194

Bisnestarinoita 194

Risteys

Jos et tiedä, minne olet menossa, ei ole väliä, minne olet menossa. Näin sitä sanotaan.

Sitten yhtäkkiä neukkarissa joku alkaa puhua, vaikkei häneltä kysytty mitään. Melkein sama kuin kukaan ei olisi taputtanut politbyroossa Stalinin puheen jälkeen. (Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miksi nykyisin KAIKKI on käänteistä?)

-Ei ole mitään syytä vaipua synkkyyteen. Tässä prosessissa ei mene vuosia. Tiedän sydämessäni, ettei meitä lannisteta, koska on olemassa vastaus, jolla ovi aukeaa. Tämä systeemi voidaan kiertää, kunhan olemme kärsivällisiä ja sitoudumme työhön. Yksi hyvä idea voi muuttaa kaiken. Me emme lakkaa etsimästä. Tehdään vaan mitä täytyy.

Minulle tuli tunne että

  • Minun täytyy syödä.
  • Minun on päästävä ulos.
  • Tuo oli erittäin hyvin ulkoa opeteltu puhe.

Minä en saanut kahta edellistä, ja puheen pitäjä sai kaiken. Mutta tiedätkö: se on sellaista.

Yhtä totta kuin se, että neukkarissa omistajat odottivat minua.

Kuka heistä tällä kertaa voisi saada sydänkohtauksen? Vain sellainen, jolla on sydän. Tämä rajaa ehdokkaiden määrän… ehkä yhteen.

Ja mitä minun olisi muka pitänyt sanoa heille? On vaikea auttaa, kun ei tiedä, mikä on ongelma.

Oliko väärä valinta jäädä miettimään kahta vaihtoehtoa?

Ottaisinko vanhanaikaisen Message in the bottle –lähestymisen?

  • ”Meillä ylläpidetään mielikuvaa harmonisesta organisaatiosta, jossa tehdään yhteistyötä sovitun strategian suuntaisesti. Todellisuudessa organisaatiot – muutkin kuin meidän – ovat monisäikeisiä verkkoja, joissa on sisäpoliittisia jännitteitä, risteäviä intohimoja ja eri suunnista puskee halua olla näkyvillä. Jotkut meistä näkevät nämä sisäiset valtapelit usein hyvin läheltä. Yksi kiinnostavimmista löydöksistä viime aikoina on ollut se, että meidän tiedottajilla ja viestintäpäälliköillä on vaikeuksia tunnistaa oman työnsä merkitys organisaatioiden päätöksenteon poliittisille ja vallankäytön ulottuvuuksille. (En usko että pystyn sittenkään puhumaan ihan niin tällaista mihin en usko…) Mistä tämä vaikeus johtuu? Moderni viestinnän johtaminen ei ole buffetpöytä, josta tarjoillaan sattumanvaraisesti sisältöjä aiheesta kuin aiheesta kaikkiin mahdollisiin kanaviin liiketoimintajohdon mieliksi. Se ei ole myöskään tauotonta seminaaritwiittausta tai ympärivuorokautista hortoilua sosiaalisessa mediassa. Työnsä osaava viestintä uskaltaa ottaa roolia organisaation sisäpolitiikan rajapinnoilla yhteisen suunnan synnyttämiseksi?” (Oh, England, my lionheart…)

Vai pitäisikö sittenkin lähestyä ongelmaa (riippumatta siitä, mikä ongelma on) Human actual spirit –näkökulmasta?

  • ”Toisen kunnianhimo on toisen huomionkipeyttä. Huomiota ei vain suotaisi lahjattomalle. Mehän sallimme ylenpalttisen maineen ja menestyksen vain sellaisille, joiden kuvittelemme sen ansaitsevan. Meidän muiden yleisinhimillinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi sen sijaan tuntuu nololta: mitä se nyt luulee itsestään? Ketä varten minäkin bloggaan? Eiväthän kaikki toimet täytä epäitsekkään yleisen hyvän palvelemisen kunniakasta eetosta. Mutta uskon silti, että jokainen on jotain. Menestymättä, kykenemättä aina tekemään hyvää. Toivo lunastaa niiden odotukset, jotka ovat minuun uskoneet. Toivo kehittyä ihmisenä ja tekijänä, koska olen tietoisesti valinnut edistysmielisyyden elämänarvokseni. Olen päättänyt, että on ihmiselle ja ihmiskunnalle hyväksi pyrkiä kilvoitellen parantamaan suoritustaan.”

No, kannattiko? Olin kymmenen minuuttia myöhässä, ja pääni oli miettimisestä sekaisin. Teidän ei olisi kannattanut olla huoneessa kuulemassa, mitä esitin omistajille lyhyen tähtäimen strategisiksi painopistealueiksi. Vai olisiko sittenkin?

Meidän turhamaisuutemme on arvokkuutemme pysyvä vihollinen.

Tähän hienoon lauseeseen päätin puheenvuoroni ja niin kannattaisi sinunkin tehdä. You dig?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 125

Bisnestarinoita 125

Veriryijy

Nyt on olevinaan loma, ja siksi ihmiset lukevat lähmäisiä ruotsalaisdekkareita. En pysty oikein kumpaankaan mutta en varsinkaan jälkimmäiseen. Haluatko tietää miksi? Kerron silti.

Joskus vuosia sitten huomasin, että ymmärsin murhaajia todella hyvin.

Heidän perustelunsa murhilleen sai minut nyökkäilemään hiljaa ja myötätuntoisena: ”Noin minäkin olisin sinun tilanteessasi toiminut…” Sen sijaan pisaraakaan empatiaa en onnistunut tiristämään uhreille tai heidän omaisilleen: Olet niin syyllinen kohtaloosi! Noin käy kun! Oma vika, pikku sika!

Sitten sama ei-niin-myötätuntoinen oloni jatkui loman jälkeen, koska olin antanut dekkarnarnalle pikku kätöseni. Suomeksi: herännyt murhanhimoni huusi verta.

Ja se kohdistui kaikkiin, jotka ylittivät ärsytyskynnykseni. Eli kaikkiin. Mutta erityisesti haistoin veren ihmisistä, jotka objektiivisestikin olivat todella ärsyttäviä.

Kysyt joltakin taskuliinajässiltä ohimennen, mitä pidit aamun suunnittelupalaverista ja saat vastaukseksi:

-Sangen vivahteikas!

Tai kysyt oranssilta jakkupuvulta – ilman Huoneistokeskuksen painolastia (mutta vihreää huulipunaa: räväkkyyden erottaa mauttomuudesta vain ohut solunseinämä) – että mitä teit viikonloppuna.

-Kävin lauantai-iltana kuohuviinilasillisen äärellä isäni kanssa laiturilla isoja keskusteluja. Olin niin kiitollinen, että silmästä tirahti kyynel kirkkaaseen järviveteen ja näin kyyneleen vajoavan pohjaan. Kunpa minusta tulisi vanhana yhtä viisas kuin isästä!

Kyllä, mitäs kyselen. Mutta

luuletko, että irti päässyt peto nukahtaa tuollaiseen itsereflektioon?

Yritin rauhoittua ja ajattelin, että perinteinen heinäkuun out-of-the-box-seminaari olisi viilentymiseen juuri sopiva. Meidän ikiomat pukuhenkilömme Hannele ja Risto olivat pumpanneet kalsan auditoriomme täyteen positiivisia viboja.

-Tarinat jättävät tunnejäljen, joka jää uteliaana kytemään ja voi muistua mieleen vielä pitkänkin ajan kuluttua: inspiroida, kutsua tutkimaan lisää… ehkä toimia jopa ponnahduslautana muutokselle. Pelkkä yhdistelmä loogista argumentointia ja tunnetta voi lisätä tietoisuutta ja muutosvalmiutta… mutta harvoin sinänsä saa pysyvää muutosta aikaan.

Hannele oli mestari taukojen aikaan saaman tehon vaikutuksista. Tai niin hän luuli.

-Jos emme ole tietoisia omasta tavastamme ajatella, rajoitamme merkittävästi mahdollisuuksiamme oppia. Asiat, joita emme ymmärrä, tulevat automaattisesti hylätyiksi riippumatta niiden arvosta. Organisaatioissa ongelma korostuu entisestään, sillä organisaatiot ovat ympäristöjä, joissa tietynlaiset ajatukset ovat suotavampia kuin toiset. Ristiriitaiset agendat ja sosiaalinen paine typistävät ajattelua ja toimintamahdollisuuksia.

Risto puolestaan oli Hannelen basisti & rumpali yhdessä ruumiissa. Ei mitään sooloilua vaan tiukasti käden lämpöisen melodiaa tukevaa sykettä. (Valahtaisin kalpeaksi ja kuolisin siltä seisomalta, jos joutuisin tuohon rooliin tunniksikin.)

-Muutos itse on prosessi, jossa ratkaisu löydetään, usein yhdessä toisten kanssa. Prosessi, jossa myös oma tausta-ajattelu muuttuu. Muutos ei ole uuden todistusaineiston löytämistä siihen, joka jo on olemassa, vaan täysin jonkin uuden asian olemassaolon tai näkökulman löytämistä ja paljastamista. Se on aktiivista toimintaa, jossa uusi aines muokkaa ratkaisevasti aiempaa tietorakennetta ja mahdollistaa muutoksen. Sitä ei voi täsmällisesti ohjata, vaan se tapahtuu. Muutosta ei voi tehdä meille, emme voi tulla muutetuiksi. Meidän täytyy itse tehdä työtä muutoksen eteen, kasvaa.

Ja tämän yhden ainoan kerran Risto soitti viimeisen tahdin.

-Assertiivinen muutoksen tukeminen vaatii suurta kärsivällisyyttä. Sen tiedostamista, ettei eri tavoin ajatteleva ja kokeva ihminen voi ymmärtää toista intuitiivisesti, vaan yhteisen ymmärryksen eteen pitää tehdä töitä.

Olinko kuullut tämän montako kertaako aiemmin?

Pidinkö näitä höbinöitä itsestään selvyyksinä? Voisiko näiden kuulemisesta olla myös selvää haittaa?

En tiennyt, mitä assertiivinen tarkoittaa ja mieleeni tuli mieleen vain vanhan Suomi-filmin Kuristaja-Asseri. Muille varmaan jotain muuta.

Yritin olla positiivinen. Silmäni lukittuivat auditoriomme seinällä roikkuvaan ryijyyn, joka roikkui täynnä viirejä olevan lasivitriinin vieressä. Ryijyn punaisissa kudelmissa oli jotakin maagisesti puoleensa vetävää.

Mutta kuten nämä yrityksemme johtavat teoreetikot sanovat: ei se muutos niin itsestään selvä ole. Sen eteen on tehtävä töitä. Siksi ponnistelin irti ajatuksesta, että tiesin, missä he asuivat.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 45

Bisnestarinoita 45

Systeemit

Olimme kaikki ihan helvetin vihaisia. Syystä. Mulkoilimme toisiamme kuin näyttöä, jossa Windows 10 on juuri alkanut päivittää itseään kesken tärkeän duunin. Ainut ero oli se, että vt. toimari vaati verta eli syyllistä ilmoittautumaan. Saatanan Stalin! Sillä

  • Hänen täytyi tietää, että tämä kaikki oli vain sitä, että hänen johtamisensa muistutti kaksivuotiaan yritystä solmia kengännauhojaan.
  • Järjestelmät eivät koskaan missään valmistu aikataulussa/toimi/poista kurjuutta.
  • Syntipukin etsiminen lisää ohjelmistobugien määrää yli 20 % (Growth & Setters, 2015).

Se tunne, kun tajuaa, että tässä me kaikesta huolimatta istumme.

– TÄMÄ VAATII PÄÄTÄ PÖLKYLLE! MINULLA ON KYLLÄ KOKO PÄIVÄ AIKAA TÄHÄN!!

Vaan miltä se tuntuu kun jylinä kuulostaa kimitykseltä? Tai kun kaikki tietää, että tässä on vaan odoteltava nöyränä, että (teeskennelty?) raivo menee ohi ja päästään asiaan/pois?

Tunnustaminen olisi ollut noloa. Siis vaikkei mitään tunnustettavaa edes ole, ainakaan tämän pöydän ääressä. Paitsi vt. itse, joka oli ottanut vastuun IT-ulkoistuksesta ja luvannut henkilökohtaisesti valvoa sen valmistumista aikataulussa.

Vastuu on vaikea ja valvominen vastenmielistä, niin isänikin aina sanoi.

Kun vt. oli saanut keuhkolaajennuksensa operoitua, hän lysähti tuolilleen, kuljetti sormiaan paksun tukkansa läpi ja kuulimme hänen voihkivan itsekseen (missä on jotain vinosti seksuaalista) voivoivoivoi, mitä minä tällaisen sakin kanssa oikein teen. Ehkä hänkin oli nähnyt aikoinaan Nyhjää tyhjästä –performangen ja yritti nyt eläytyä siihen.

Äärinoloa, koska hänen näyttelijänlahjansa olivat samaa tasoa kuin perusinsinöörin ylevät tunteet.

– Onko kenelläkään mitään sanottavaa?

On se mukavaa, että aina joku idiootti avaa tässä kohtaa suunsa.

– Niin, tein tällaisen lyhyen analyysin tämän prosessin vuotokohdista:

  • Tietojen tuonti vanhasta järjestelmästä.
  • Perehdytys ja käyttöönotto uuden järjestelmän saloihin.
  • Loppukäyttäjän hämmennys.

– Ja mitä vittua tuo viimeinen kohta tarkoittaa?

– Sitä kun asiakas saa tositteen, ei ymmärrä siitä mitään eli ajattelee kaiken siinä olevan väärin ja soittaa meidän aspaan. Joka muuten on ollut näistä puheluista tukossa viimeiset kaksi viikkoa. Mikä osittain johtuu siitä, että supistimme sen henkilöstömäärän puoleen, koska ajatus, että uuden järjestelmän myötä heille ei kukaan enää soita.

– Koska olet noin helvetin viksu, niin mikset sinä johda tätä firmaa?

– Koska olen analyytikko, en johtaja.

– No yritä sitten edes pysyä sellaisena!

Vt. antoi katseensa kiertää huoneessa kuin anakonda: valmiina kuristamaan ihan jokaisen. Ehdin tässä välissä miettiä, mitä tapahtuisi, jos tällaisten kriisikokousten tarkoitus olisi tehdä jotain

eikä toimia vt:n luovuuden näyttämönä/lähteenä.

Mutta miettiminen sopii miettisille. Minussa sen sijaan eli vastustamaton halu nousta neukkarin pöydälle ja alkaa hyppiä siinä ylös-alas nyrkki pystyssä. Kyllä, mielessäni pyöri Raastetut-yhtyeen Painu vittuun! –singlen B-puoli Vedä käteen!, jonka kertosäkeessä laulettiin sydäntä särkevästi:

Systeemi on mätä!

Mieli tekee ryypätä!

Koska alkoikin olla aika saada jotakin loiventavaa. Tällaisen voimille käyvän työrupeaman jälkeen kaltaiseni jokamies on ansainnut muutakin kuin marjanpoimintaa.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 42

Bisnestarinoita 42

Ryvettynyt laaturyhmä

Meidän firmassa virmavarsat laukkaavat aika ajoin. Huhut alkoivat kiertää slackissä jo tiistai-iltana, mutta asia kävi varsinaisilla kierroksilla keskiviikkoaamusta lähtien.

  • Että olivat ottaneet lahjuksia. (Tämä osoittautui myöhemmin vääräksi ja kiinnostavaa tietysti oli, miten moni osti tuon väitteen kun halvalla sai.)
  • Että olivat laiskotelleet (kuka täällä voi heittää oikean kiven – hävetkää!).
  • Että olivat hukanneet kynänsä (siis tajuatko sinäkään enää, mistä on kyse?).

Ehkä ensimmäistä kertaa tunsin etäistä arvonannon kaltaista tunnetta vt. toimaria kohtaan, joka toimi välittömästi eikä yrittänytkään ”pestä pyykkiä sisäisesti” (mikä jo sinänsä on aika syntinen ajatus). Hän faksasi paikalle laatukonsultin, joka lukitsi itsensä ja laaturyhmän koko päiväksi ykkösneukkariin.

Sieltä kuului huutoa yhtä mittaa.

Ei ryhmäulvomista vaan konsultin vihainen ääni, ensimmäisestä diasta lähtien.

– Mikä teidän laatuprosessi on? Kuvailkaa kolmella sanalla.

Kun hän ei saanut välitöntä vastausta, seurasi huutoa.

– Jos ette pysty saman tien kuvaamaan sitä, sitä ei teille ole! Onko teillä johtamista tässä prosessissa, koska se ei näy missään?

Hiljaisuus sai konsultin vimmoihinsa.

– Eli te ette tiedä mitään ettekä tee mitään! Mitä helvettiä te täällä sitten teette?! Ei kai kukaan vaan maksa teille tästä… liimaperseilystä?!?

Tämä jatkui tällaisena, ilman taukoa hämärtyvään iltaan asti.

Lopulta jengi hoiperteli toisiaan tukien neukkarista ulos suoraan vessaan. Konsultti marssi neukkarista kuin täyspakkaus selässä

valmiina toteuttamaan Suur-Suomi-fantasiaansa.

Ja meni tietysti suoraan vt. toimarin luo. Koska pöytäni ei ollut kaukana vt:n ofisista, kuulin avainsanoja kuten ”idiootit”, ”vauvat” ja ”ens viikolla uudestaan”.

Tässä kohtaa kävi jo vähän sääliksi. Mitä ikinä laaturyhmä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä, en ollut enää varma,

olivatko he ansainneet tuon kaiken… konsultoinnin.

Kun punaposkinen & kiilusilmäinen konsultti oli jättänyt rakennuksen, huomattavasti kalpeampi vt. toimari kutsui (vai huusi?) minut kuutioonsa.

– Taas löytyi kirveelle töitä.

– Meinaatko, että kirveslinjalle on taas tilausta?

– Jos voisit kerrankin olla sotkematta poliittista menneisyyttäsi bisnekseen!

Mielessäni alkoi pyöriä kysymyksiä: Milloin viimeksi muka? Onko tämä relevanttia? Kenellä tässä on kompetenssia? Mutta loppulausumani oli vieno kuten aina, back in business.

– Eli korvataanko koko ryhmä ja millä aikataululla?

– Välittömästi. Meillä ei ole varaa tällaiseen yhtään. Lisäksi sen verran nerokana olen, että hahmotin oman plänin jo konsultin meuhkatessa. Ja tässä se tulee: Jengi pihalle, uudet tilalle ja saadaan tuon konsultin kulut leikattua, kun prosessia ei todellakaan enää jatketa ensi viikolla.

Nyökkäilin vaikka olisin halunnut pudistella päätäni.

Miten nöyristelyasenteeni taas nosti näin päätään, en voinut tajuta. Vaikka

  • kaikki tietävät, että isoissa koirissa on luonnetta
  • sieluni huusi vastausta kysymykseen: miten jonkun itsetyytyväisyys voi olla noin ei-missään-suhteessa hänen performangeensa?
  • kompetenssini on (keskimäärin!) kaksi kertaa kovempaa kuin hänen parhaimpansa
  • hän ei löytäisi neulaa edes kamelin selästä

Vt. toimari katkaisi timanttisiksi hioutuvat ajatukseni.

– Ja paras osa on se, että sinä kokoat uuden ryhmän ja panet sen liikkeelle!

Meidän yrityskulttuuriin ei kuulu kyseleminen.

Siksi olisin halunnut kysyä, oliko tämä todellista arvostamista vai halusiko hän minut täysin toisarvoisiin töihin siksi, koska piti minua toistaitoisena.

Tällainenhan jäisi ikuiseksi arvoitukseksi, ellen minä olisi minä.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty