Risteys

Jos et tiedä, minne olet menossa, ei ole väliä, minne olet menossa. Näin sitä sanotaan.

Sitten yhtäkkiä neukkarissa joku alkaa puhua, vaikkei häneltä kysytty mitään. Melkein sama kuin kukaan ei olisi taputtanut politbyroossa Stalinin puheen jälkeen. (Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miksi nykyisin KAIKKI on käänteistä?)

-Ei ole mitään syytä vaipua synkkyyteen. Tässä prosessissa ei mene vuosia. Tiedän sydämessäni, ettei meitä lannisteta, koska on olemassa vastaus, jolla ovi aukeaa. Tämä systeemi voidaan kiertää, kunhan olemme kärsivällisiä ja sitoudumme työhön. Yksi hyvä idea voi muuttaa kaiken. Me emme lakkaa etsimästä. Tehdään vaan mitä täytyy.

Minulle tuli tunne että

• Minun täytyy syödä.
• Minun on päästävä ulos.
• Tuo oli erittäin hyvin ulkoa opeteltu puhe.

Minä en saanut kahta edellistä, ja puheen pitäjä sai kaiken. Mutta tiedätkö: se on sellaista.

Yhtä totta kuin se, että neukkarissa omistajat odottivat minua.

Kuka heistä tällä kertaa voisi saada sydänkohtauksen? Vain sellainen, jolla on sydän. Tämä rajaa ehdokkaiden määrän… ehkä yhteen.

Ja mitä minun olisi muka pitänyt sanoa heille? On vaikea auttaa, kun ei tiedä, mikä on ongelma.

Oliko väärä valinta jäädä miettimään kahta vaihtoehtoa?

Ottaisinko vanhanaikaisen Message in the bottle –lähestymisen?

• ”Meillä ylläpidetään mielikuvaa harmonisesta organisaatiosta, jossa tehdään yhteistyötä sovitun strategian suuntaisesti. Todellisuudessa organisaatiot – muutkin kuin meidän – ovat monisäikeisiä verkkoja, joissa on sisäpoliittisia jännitteitä, risteäviä intohimoja ja eri suunnista puskee halua olla näkyvillä. Jotkut meistä näkevät nämä sisäiset valtapelit usein hyvin läheltä. Yksi kiinnostavimmista löydöksistä viime aikoina on ollut se, että meidän tiedottajilla ja viestintäpäälliköillä on vaikeuksia tunnistaa oman työnsä merkitys organisaatioiden päätöksenteon poliittisille ja vallankäytön ulottuvuuksille. (En usko että pystyn sittenkään puhumaan ihan niin tällaista mihin en usko…) Mistä tämä vaikeus johtuu? Moderni viestinnän johtaminen ei ole buffetpöytä, josta tarjoillaan sattumanvaraisesti sisältöjä aiheesta kuin aiheesta kaikkiin mahdollisiin kanaviin liiketoimintajohdon mieliksi. Se ei ole myöskään tauotonta seminaaritwiittausta tai ympärivuorokautista hortoilua sosiaalisessa mediassa. Työnsä osaava viestintä uskaltaa ottaa roolia organisaation sisäpolitiikan rajapinnoilla yhteisen suunnan synnyttämiseksi?” (Oh, England, my lionheart…)

Vai pitäisikö sittenkin lähestyä ongelmaa (riippumatta siitä, mikä ongelma on) Human actual spirit –näkökulmasta?

• ”Toisen kunnianhimo on toisen huomionkipeyttä. Huomiota ei vain suotaisi lahjattomalle. Mehän sallimme ylenpalttisen maineen ja menestyksen vain sellaisille, joiden kuvittelemme sen ansaitsevan. Meidän muiden yleisinhimillinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi sen sijaan tuntuu nololta: mitä se nyt luulee itsestään? Ketä varten minäkin bloggaan? Eiväthän kaikki toimet täytä epäitsekkään yleisen hyvän palvelemisen kunniakasta eetosta. Mutta uskon silti, että jokainen on jotain. Menestymättä, kykenemättä aina tekemään hyvää. Toivo lunastaa niiden odotukset, jotka ovat minuun uskoneet. Toivo kehittyä ihmisenä ja tekijänä, koska olen tietoisesti valinnut edistysmielisyyden elämänarvokseni. Olen päättänyt, että on ihmiselle ja ihmiskunnalle hyväksi pyrkiä kilvoitellen parantamaan suoritustaan.”

No, kannattiko? Olin kymmenen minuuttia myöhässä, ja pääni oli miettimisestä sekaisin. Teidän ei olisi kannattanut olla huoneessa kuulemassa, mitä esitin omistajille lyhyen tähtäimen strategisiksi painopistealueiksi. Vai olisiko sittenkin?

Meidän turhamaisuutemme on arvokkuutemme pysyvä vihollinen.

Tähän hienoon lauseeseen päätin puheenvuoroni ja niin kannattaisi sinunkin tehdä. You dig?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty