Bisnestarinoita 194

Bisnestarinoita 194

Risteys

Jos et tiedä, minne olet menossa, ei ole väliä, minne olet menossa. Näin sitä sanotaan.

Sitten yhtäkkiä neukkarissa joku alkaa puhua, vaikkei häneltä kysytty mitään. Melkein sama kuin kukaan ei olisi taputtanut politbyroossa Stalinin puheen jälkeen. (Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miksi nykyisin KAIKKI on käänteistä?)

-Ei ole mitään syytä vaipua synkkyyteen. Tässä prosessissa ei mene vuosia. Tiedän sydämessäni, ettei meitä lannisteta, koska on olemassa vastaus, jolla ovi aukeaa. Tämä systeemi voidaan kiertää, kunhan olemme kärsivällisiä ja sitoudumme työhön. Yksi hyvä idea voi muuttaa kaiken. Me emme lakkaa etsimästä. Tehdään vaan mitä täytyy.

Minulle tuli tunne että

  • Minun täytyy syödä.
  • Minun on päästävä ulos.
  • Tuo oli erittäin hyvin ulkoa opeteltu puhe.

Minä en saanut kahta edellistä, ja puheen pitäjä sai kaiken. Mutta tiedätkö: se on sellaista.

Yhtä totta kuin se, että neukkarissa omistajat odottivat minua.

Kuka heistä tällä kertaa voisi saada sydänkohtauksen? Vain sellainen, jolla on sydän. Tämä rajaa ehdokkaiden määrän… ehkä yhteen.

Ja mitä minun olisi muka pitänyt sanoa heille? On vaikea auttaa, kun ei tiedä, mikä on ongelma.

Oliko väärä valinta jäädä miettimään kahta vaihtoehtoa?

Ottaisinko vanhanaikaisen Message in the bottle –lähestymisen?

  • ”Meillä ylläpidetään mielikuvaa harmonisesta organisaatiosta, jossa tehdään yhteistyötä sovitun strategian suuntaisesti. Todellisuudessa organisaatiot – muutkin kuin meidän – ovat monisäikeisiä verkkoja, joissa on sisäpoliittisia jännitteitä, risteäviä intohimoja ja eri suunnista puskee halua olla näkyvillä. Jotkut meistä näkevät nämä sisäiset valtapelit usein hyvin läheltä. Yksi kiinnostavimmista löydöksistä viime aikoina on ollut se, että meidän tiedottajilla ja viestintäpäälliköillä on vaikeuksia tunnistaa oman työnsä merkitys organisaatioiden päätöksenteon poliittisille ja vallankäytön ulottuvuuksille. (En usko että pystyn sittenkään puhumaan ihan niin tällaista mihin en usko…) Mistä tämä vaikeus johtuu? Moderni viestinnän johtaminen ei ole buffetpöytä, josta tarjoillaan sattumanvaraisesti sisältöjä aiheesta kuin aiheesta kaikkiin mahdollisiin kanaviin liiketoimintajohdon mieliksi. Se ei ole myöskään tauotonta seminaaritwiittausta tai ympärivuorokautista hortoilua sosiaalisessa mediassa. Työnsä osaava viestintä uskaltaa ottaa roolia organisaation sisäpolitiikan rajapinnoilla yhteisen suunnan synnyttämiseksi?” (Oh, England, my lionheart…)

Vai pitäisikö sittenkin lähestyä ongelmaa (riippumatta siitä, mikä ongelma on) Human actual spirit –näkökulmasta?

  • ”Toisen kunnianhimo on toisen huomionkipeyttä. Huomiota ei vain suotaisi lahjattomalle. Mehän sallimme ylenpalttisen maineen ja menestyksen vain sellaisille, joiden kuvittelemme sen ansaitsevan. Meidän muiden yleisinhimillinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi sen sijaan tuntuu nololta: mitä se nyt luulee itsestään? Ketä varten minäkin bloggaan? Eiväthän kaikki toimet täytä epäitsekkään yleisen hyvän palvelemisen kunniakasta eetosta. Mutta uskon silti, että jokainen on jotain. Menestymättä, kykenemättä aina tekemään hyvää. Toivo lunastaa niiden odotukset, jotka ovat minuun uskoneet. Toivo kehittyä ihmisenä ja tekijänä, koska olen tietoisesti valinnut edistysmielisyyden elämänarvokseni. Olen päättänyt, että on ihmiselle ja ihmiskunnalle hyväksi pyrkiä kilvoitellen parantamaan suoritustaan.”

No, kannattiko? Olin kymmenen minuuttia myöhässä, ja pääni oli miettimisestä sekaisin. Teidän ei olisi kannattanut olla huoneessa kuulemassa, mitä esitin omistajille lyhyen tähtäimen strategisiksi painopistealueiksi. Vai olisiko sittenkin?

Meidän turhamaisuutemme on arvokkuutemme pysyvä vihollinen.

Tähän hienoon lauseeseen päätin puheenvuoroni ja niin kannattaisi sinunkin tehdä. You dig?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 45

Bisnestarinoita 45

Systeemit

Olimme kaikki ihan helvetin vihaisia. Syystä. Mulkoilimme toisiamme kuin näyttöä, jossa Windows 10 on juuri alkanut päivittää itseään kesken tärkeän duunin. Ainut ero oli se, että vt. toimari vaati verta eli syyllistä ilmoittautumaan. Saatanan Stalin! Sillä

  • Hänen täytyi tietää, että tämä kaikki oli vain sitä, että hänen johtamisensa muistutti kaksivuotiaan yritystä solmia kengännauhojaan.
  • Järjestelmät eivät koskaan missään valmistu aikataulussa/toimi/poista kurjuutta.
  • Syntipukin etsiminen lisää ohjelmistobugien määrää yli 20 % (Growth & Setters, 2015).

Se tunne, kun tajuaa, että tässä me kaikesta huolimatta istumme.

– TÄMÄ VAATII PÄÄTÄ PÖLKYLLE! MINULLA ON KYLLÄ KOKO PÄIVÄ AIKAA TÄHÄN!!

Vaan miltä se tuntuu kun jylinä kuulostaa kimitykseltä? Tai kun kaikki tietää, että tässä on vaan odoteltava nöyränä, että (teeskennelty?) raivo menee ohi ja päästään asiaan/pois?

Tunnustaminen olisi ollut noloa. Siis vaikkei mitään tunnustettavaa edes ole, ainakaan tämän pöydän ääressä. Paitsi vt. itse, joka oli ottanut vastuun IT-ulkoistuksesta ja luvannut henkilökohtaisesti valvoa sen valmistumista aikataulussa.

Vastuu on vaikea ja valvominen vastenmielistä, niin isänikin aina sanoi.

Kun vt. oli saanut keuhkolaajennuksensa operoitua, hän lysähti tuolilleen, kuljetti sormiaan paksun tukkansa läpi ja kuulimme hänen voihkivan itsekseen (missä on jotain vinosti seksuaalista) voivoivoivoi, mitä minä tällaisen sakin kanssa oikein teen. Ehkä hänkin oli nähnyt aikoinaan Nyhjää tyhjästä –performangen ja yritti nyt eläytyä siihen.

Äärinoloa, koska hänen näyttelijänlahjansa olivat samaa tasoa kuin perusinsinöörin ylevät tunteet.

– Onko kenelläkään mitään sanottavaa?

On se mukavaa, että aina joku idiootti avaa tässä kohtaa suunsa.

– Niin, tein tällaisen lyhyen analyysin tämän prosessin vuotokohdista:

  • Tietojen tuonti vanhasta järjestelmästä.
  • Perehdytys ja käyttöönotto uuden järjestelmän saloihin.
  • Loppukäyttäjän hämmennys.

– Ja mitä vittua tuo viimeinen kohta tarkoittaa?

– Sitä kun asiakas saa tositteen, ei ymmärrä siitä mitään eli ajattelee kaiken siinä olevan väärin ja soittaa meidän aspaan. Joka muuten on ollut näistä puheluista tukossa viimeiset kaksi viikkoa. Mikä osittain johtuu siitä, että supistimme sen henkilöstömäärän puoleen, koska ajatus, että uuden järjestelmän myötä heille ei kukaan enää soita.

– Koska olet noin helvetin viksu, niin mikset sinä johda tätä firmaa?

– Koska olen analyytikko, en johtaja.

– No yritä sitten edes pysyä sellaisena!

Vt. antoi katseensa kiertää huoneessa kuin anakonda: valmiina kuristamaan ihan jokaisen. Ehdin tässä välissä miettiä, mitä tapahtuisi, jos tällaisten kriisikokousten tarkoitus olisi tehdä jotain

eikä toimia vt:n luovuuden näyttämönä/lähteenä.

Mutta miettiminen sopii miettisille. Minussa sen sijaan eli vastustamaton halu nousta neukkarin pöydälle ja alkaa hyppiä siinä ylös-alas nyrkki pystyssä. Kyllä, mielessäni pyöri Raastetut-yhtyeen Painu vittuun! –singlen B-puoli Vedä käteen!, jonka kertosäkeessä laulettiin sydäntä särkevästi:

Systeemi on mätä!

Mieli tekee ryypätä!

Koska alkoikin olla aika saada jotakin loiventavaa. Tällaisen voimille käyvän työrupeaman jälkeen kaltaiseni jokamies on ansainnut muutakin kuin marjanpoimintaa.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty