Bisnestarinoita 194

Bisnestarinoita 194

Risteys

Jos et tiedä, minne olet menossa, ei ole väliä, minne olet menossa. Näin sitä sanotaan.

Sitten yhtäkkiä neukkarissa joku alkaa puhua, vaikkei häneltä kysytty mitään. Melkein sama kuin kukaan ei olisi taputtanut politbyroossa Stalinin puheen jälkeen. (Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miksi nykyisin KAIKKI on käänteistä?)

-Ei ole mitään syytä vaipua synkkyyteen. Tässä prosessissa ei mene vuosia. Tiedän sydämessäni, ettei meitä lannisteta, koska on olemassa vastaus, jolla ovi aukeaa. Tämä systeemi voidaan kiertää, kunhan olemme kärsivällisiä ja sitoudumme työhön. Yksi hyvä idea voi muuttaa kaiken. Me emme lakkaa etsimästä. Tehdään vaan mitä täytyy.

Minulle tuli tunne että

  • Minun täytyy syödä.
  • Minun on päästävä ulos.
  • Tuo oli erittäin hyvin ulkoa opeteltu puhe.

Minä en saanut kahta edellistä, ja puheen pitäjä sai kaiken. Mutta tiedätkö: se on sellaista.

Yhtä totta kuin se, että neukkarissa omistajat odottivat minua.

Kuka heistä tällä kertaa voisi saada sydänkohtauksen? Vain sellainen, jolla on sydän. Tämä rajaa ehdokkaiden määrän… ehkä yhteen.

Ja mitä minun olisi muka pitänyt sanoa heille? On vaikea auttaa, kun ei tiedä, mikä on ongelma.

Oliko väärä valinta jäädä miettimään kahta vaihtoehtoa?

Ottaisinko vanhanaikaisen Message in the bottle –lähestymisen?

  • ”Meillä ylläpidetään mielikuvaa harmonisesta organisaatiosta, jossa tehdään yhteistyötä sovitun strategian suuntaisesti. Todellisuudessa organisaatiot – muutkin kuin meidän – ovat monisäikeisiä verkkoja, joissa on sisäpoliittisia jännitteitä, risteäviä intohimoja ja eri suunnista puskee halua olla näkyvillä. Jotkut meistä näkevät nämä sisäiset valtapelit usein hyvin läheltä. Yksi kiinnostavimmista löydöksistä viime aikoina on ollut se, että meidän tiedottajilla ja viestintäpäälliköillä on vaikeuksia tunnistaa oman työnsä merkitys organisaatioiden päätöksenteon poliittisille ja vallankäytön ulottuvuuksille. (En usko että pystyn sittenkään puhumaan ihan niin tällaista mihin en usko…) Mistä tämä vaikeus johtuu? Moderni viestinnän johtaminen ei ole buffetpöytä, josta tarjoillaan sattumanvaraisesti sisältöjä aiheesta kuin aiheesta kaikkiin mahdollisiin kanaviin liiketoimintajohdon mieliksi. Se ei ole myöskään tauotonta seminaaritwiittausta tai ympärivuorokautista hortoilua sosiaalisessa mediassa. Työnsä osaava viestintä uskaltaa ottaa roolia organisaation sisäpolitiikan rajapinnoilla yhteisen suunnan synnyttämiseksi?” (Oh, England, my lionheart…)

Vai pitäisikö sittenkin lähestyä ongelmaa (riippumatta siitä, mikä ongelma on) Human actual spirit –näkökulmasta?

  • ”Toisen kunnianhimo on toisen huomionkipeyttä. Huomiota ei vain suotaisi lahjattomalle. Mehän sallimme ylenpalttisen maineen ja menestyksen vain sellaisille, joiden kuvittelemme sen ansaitsevan. Meidän muiden yleisinhimillinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi sen sijaan tuntuu nololta: mitä se nyt luulee itsestään? Ketä varten minäkin bloggaan? Eiväthän kaikki toimet täytä epäitsekkään yleisen hyvän palvelemisen kunniakasta eetosta. Mutta uskon silti, että jokainen on jotain. Menestymättä, kykenemättä aina tekemään hyvää. Toivo lunastaa niiden odotukset, jotka ovat minuun uskoneet. Toivo kehittyä ihmisenä ja tekijänä, koska olen tietoisesti valinnut edistysmielisyyden elämänarvokseni. Olen päättänyt, että on ihmiselle ja ihmiskunnalle hyväksi pyrkiä kilvoitellen parantamaan suoritustaan.”

No, kannattiko? Olin kymmenen minuuttia myöhässä, ja pääni oli miettimisestä sekaisin. Teidän ei olisi kannattanut olla huoneessa kuulemassa, mitä esitin omistajille lyhyen tähtäimen strategisiksi painopistealueiksi. Vai olisiko sittenkin?

Meidän turhamaisuutemme on arvokkuutemme pysyvä vihollinen.

Tähän hienoon lauseeseen päätin puheenvuoroni ja niin kannattaisi sinunkin tehdä. You dig?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 100

Bisnestarinoita 100

Monimuotoista motivaatiota

Mitä mieltä sinä olet: kun motivaatio on hukassa, on aika järjestää motivaatioseminaari? Hommataan kelpo kertakorvauksella kunnon tykittäjä, jos saadaan niin sen hetken Nimi, ja annetaan sen ”haastaa” ja ”osallistaa” ja ”panna” (ajatuksia uusiksi). Sitten kun on ehditty olla ääneen ja hiljaa eri mieltä, voidaan mennä jatkamaan elämää neukkareihin? Ok?

En ole kaikkien kivojen kokoontumisajojen synkkä vastustaja (kysymys: mikä sinä sitten olet??) mutta luulen, että tiedän parempia tapoja viettää työaikaa kuin #fakeseminars.

Vaan milloin pieneltä ihmiseltä mitään kysytään?

kysyn vaieten ja hiljaa tottelen.

Niinpä meidät valitut marssitettiin juuri viime kuussa uudistettuun co-working.innovative –työtilaan, meidän kesken ”kovi”. Siellä meitä odotti sellainen lapsen näköinen nuori nainen, Head of Resourcing and Employer Branding Manager, jolla oli tietenkin homma hallussa: uusia työn tekemisen muotoja otsikolla Monimuotoisuusjohtamisen jalkauttaminen. Joka kääntyi mielessäni Muutosjohtamisen jankuttamiseksi – heti oli parempi mieli.

-No, mitäs teille tulee ensimmäiseksi tuosta otsikosta mieleen? Anyone?

Manageri katsoi meitä kysyvästi hymyillen, mutta me vaikenimme hetkeksi kuin Meksikon muuri. Kukaan ei halua keulia ja saada siitä kuraa niskaansa .

-Erilaisia ja samanaikaisia johtamisen tapoja erilaisten ihmisten ja olosuhteitten kontekstissa? ehdotti assarini nokkelana. Onpa hän hyvä. Ehkä pitäisi antaa positiivista palautetta. Mistä hän mahtaisi ilahtua: Skumppapullosta? Julkisista kiitoksista? Pikkubonuksesta?

-Aivan niin! Hienosti sanoitettu, siinä se pähkinänkuoressa, työnantajamanageri kiitteli. – Ja tässä intensiivisessä tuokiossamme on tarkoitus avata vähän, mitä tuo käytännössä tarkoittaa. Sanon jo tässä vaiheessa, etten todellakaan aio liiskata teitä diapläjäyksellä vaan tässä on tämän aamun ainut dia – ta-daa!

Katselimme perus ppt-kalvoa, jonka tummalla pohjalla loisti hämärästi sanoja.

Kevyen tihruamisen jälkeen meille selvisi, että sanat varmaan selkiintyisivät yksi kerrallaan – uutta teknologiaa siis käytössä. Brändimanagerille ropisi pisteitä heti.

-Minulla on tässä seitsemän motivoivaa avainsanaa, ei missään määrätyssä järjestyksessä vaan miten ne missäkin organisaatiossa ilmaantuvat. Teillekin tulee varmaan mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun peilaatte tätä esitystä oman organisaationne tilanteeseen.

Aivan oikein: kaikenlaisia ajatuksia. Ihmetellä esiintyjän turkooseja tennareita. Miettiä, onko hänellä implantit. Pitäisikö tänään ottaa pienet duunin jälkeen. Olisiko aika vaihtaa auto kuten aina tässä vaiheessa kevättä.

– No niin, katotaas vähän, pääresurssi alkoi valaista avainsanoja yhden kerrallaan.

  • Huippukompetenssit kehittyvät erilaisuudessa – aivan itsestään selvää! Mitä me olisimme ilman erilaisuutemme rikkautta? (köyhiä? vielä rikkaampia?)
  • Moninäkökulmaisuus. Innovatiiviset tiimit tulee sieltä, missä moninäkökulmaisuus yhtyy erilaisuuden sietokykyyn. Siedättämistä, siedättämistä vaan.
  • Globaalit vaatimukset tulevat – oletko valmis näkemään globaalit haasteet polkuna parempaan tulevaisuuteesi? (en aina/koskaan)
  • Ongelmanratkaisu – vapaa liikkuvuus ajatusten välillä on avaintekijä todellisten ongelmien todelliseen kohtaamiseen ja ratkaisemiseen.
  • Reiluus – jos sinua kohdellaan reilusti, sinä sitoudut eli olet reiluna ennen kaikkea organisaatiolle.
  • Työntekijätyytyväisyys – mitä tyytyväisempi olet, sitä tyytyväisemmin vaikutat. (vai: sitä tyytyväisemmältä vaikutat?)
  • Mukaan ottaminen – kun kaikki otetaan mukaan, ihmiset ottavat parhaansa mukaan myös töihin eivätkä jätä sitä kotiin, hahaha.

Huumorintajusta lisää plussapisteitä pääbrändille – plop.

Jäin miettimään tuota sanottua niin, etten oikein muista, mille maille lopunajan keskustelu vei. Varmaan puhuttiin johdon sitouttamisesta, siihen liittyvästä organisaation tahtotilasta, HR- ja asiakkuuksien johtamisprosesseiden monimuotoisuutta tukevasta voimasta, toimintakulttuurista, johtamisen kehittymisen mittaamisesta, sisäisesti ja ulkoisesti viestimisestä. Mielessäni alkoi soida Simple Mindsin vanha ralli Life in a day.

Mutta mitä se haittaa? Ehkä jopa parempi, että hommat tulevat kerralla selväksi. Marssimme iloisina joskin kumarassa takaisin kohti työpisteitä, jotka eivät olleet kenenkään omia joten niitä ei voi kukaan meiltä viedä. Tällainen tapa lähestyä asioita keventää mieltä kyllä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 84

Bisnestarinoita 84

Punasaappaat

Jo matkalla töihin mieleni minun kävi kierroksilla. Ja syystä. Mistä ilmestyy näitä kaiken maailman puhevammaisia, jotka päästetään ääneen milloin missäkin ja minkäkin valtakunnan mediassa.

– Mynssen (München)

– Tsikako (Chicago)

Ei voi mitenkään olla mahdotonta oppia puhumaan!

Tai pysyisi siihen asti kotonaan, niin muutkin alle kaksivuotiaat tekee. Kyllä korpesi taas niin että syrämmestä otti.

Ja tietysti olin unohtanut, että olin ilmoittautunut aamupäiväseminaariin, joten jouduin kävelemään vielä toisen mokoman hulppeassa räntäsateessa.

Scandic-hotelli kutsui. Odotettavissa iloisia eli ärsyttäviä ihmisiä, eilisiä eväitä ja jonninjoutavia puheita. Seminaarin otsikkokin oli kuin jonkun toistaitoisen, markkinataloutta silmittömästi vihaavan ketaleen kyhäämä: ”Valmentavan kulttuurin rakentaminen” tai ”Johda kysymyksillä”.

  • Mitä sinne viivan alle on tarkoitus kirjoittaa, jos suuri osa päivästä menee turhanaikuiseen valmenteluun?
  • Jos meidän vt. toimari yrittäisi johtaa ketään meidän organisaatiossa kysymyksillä, niin mitäs luulette että tapahtuisi?

Kyllä, sekasin oltaisiin kuin 2×4. Eikä lataamo ole paikka, josta aina on paluuta.

Saavuin paikalle ja asettauduin auditoriossa huomaamattomasti taakse ja keskelle. Otin vielä varmuudeksi puhelimen esiin, niin ettei kukaan tulisi kysymään mitään kuin ehdottoman pakon sanelemana. En ymmärrä, miten ihmiset jaksavat

  • Kysellä toistensa olemattomia kuulumisia
  • Halailla tuttavallisesti aivan vieraita ihmisiä
  • Nauraa valtavaa myötähäpeää aiheuttaville anekdooteille

Löytääkö siihen yhtäkään järkevää tai edes perusteltua syytä? Ennen osattiin olla asiallisia. Ja jotenkin arvokkaita. Nyt ollaan livetty kaikkien rimojen ali niin että korvissa humisee. Kyllä olisin voinut vaan kuolla ja säästyä tämänkin näkemiseltä. Vaan ei, ei ota Herra omiaan(?) pois.

Sitten hän yhtäkkiä oli siinä. Punaiset pitkävartiset saappaat jalassa.

Hämmennyin aivan täysin enkä vielä koskaan tällä lailla. Musta tukka oli vedetty päätä myöten taakse, pähkinänruskeat silmät tuikkivat siroista kasvoista ja hento kaula huokui silkinpehmeän ihon aistillisuutta. Kaiken kruunasi sähäkän purppura mekko. Ja ne saappaat.

En ole nuorten naisten perään enkä miesten enkä kenenkään. En vaan. Minusta ihmiset ovat kiinnostavia, kauempaa. Lähempi tuttavuus on poikkeuksetta pettymys. Latteus huokuu vieraan hajuisesta hengityksestä kuin lahnan haukotus.

Mutta nyt en voinut kieltää itseäni:

olin kiimainen kuin sysmäläiseen pankkineitiin (näin ei varmaan saa enää sanoa?) rakastunut teinipoika. Kun millekään ei mitään voi.

Pomppasin pystyyn ja olin valmis ryntäämään hänen luokseen, panemaan kaikkeni peliin ja jos tarpeen, vaarantamaan ihan kaiken: maineeni ja elämäni. Tunteeni oli niin vahva: jos vain saisin noiden silmien loisteen omakseni, edes yhdeksi yöksi, olisin valaistu tässä ja seuraavassa elämässä.

Mutta tiedätkö: elämä sattuu eniten juuri sillä hetkellä kun kongi pelastaa.

Hänen miehensä ilmestyi paikalle. Silmieni edessä oli naiseuden täydellisyys, jonka poskea suuteli tuo töppöhönö. Miten tämä on mahdollista? Miten tuollainen vain vähän enkelistä seuraava voi valita elämäänsä tuollaisen kuvatuksen?

Mutta niin se on:

elämästä ei tiedä ennen kuin se puraisee sinua kuin kypsää hedelmää.

Istuuduin takaisin alas ja on kai tunnustettava, että turhanpäiväinen seminaari meni minulta näissä mietteissäni aika tavalla ohi.

Ajatella jos

  • Olisin langennut tuohon naiseen, jossa on tuollainen vakava vika
  • Olisin antanut itseni tuhota elämäni hetkellisen harhan vuoksi
  • En olisikaan minä vaan joku toinen

Onneksi tällaisissa ei-osallistavissa seminaareissa saa olla omissa oloissaan. Pyöriä sekavassa mielessään kuin leija pyörremyrskyssä, ja lopputuloksena saattaa joku työpaikalla kysyä, että oliko siellä mitään uutta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 42

Bisnestarinoita 42

Ryvettynyt laaturyhmä

Meidän firmassa virmavarsat laukkaavat aika ajoin. Huhut alkoivat kiertää slackissä jo tiistai-iltana, mutta asia kävi varsinaisilla kierroksilla keskiviikkoaamusta lähtien.

  • Että olivat ottaneet lahjuksia. (Tämä osoittautui myöhemmin vääräksi ja kiinnostavaa tietysti oli, miten moni osti tuon väitteen kun halvalla sai.)
  • Että olivat laiskotelleet (kuka täällä voi heittää oikean kiven – hävetkää!).
  • Että olivat hukanneet kynänsä (siis tajuatko sinäkään enää, mistä on kyse?).

Ehkä ensimmäistä kertaa tunsin etäistä arvonannon kaltaista tunnetta vt. toimaria kohtaan, joka toimi välittömästi eikä yrittänytkään ”pestä pyykkiä sisäisesti” (mikä jo sinänsä on aika syntinen ajatus). Hän faksasi paikalle laatukonsultin, joka lukitsi itsensä ja laaturyhmän koko päiväksi ykkösneukkariin.

Sieltä kuului huutoa yhtä mittaa.

Ei ryhmäulvomista vaan konsultin vihainen ääni, ensimmäisestä diasta lähtien.

– Mikä teidän laatuprosessi on? Kuvailkaa kolmella sanalla.

Kun hän ei saanut välitöntä vastausta, seurasi huutoa.

– Jos ette pysty saman tien kuvaamaan sitä, sitä ei teille ole! Onko teillä johtamista tässä prosessissa, koska se ei näy missään?

Hiljaisuus sai konsultin vimmoihinsa.

– Eli te ette tiedä mitään ettekä tee mitään! Mitä helvettiä te täällä sitten teette?! Ei kai kukaan vaan maksa teille tästä… liimaperseilystä?!?

Tämä jatkui tällaisena, ilman taukoa hämärtyvään iltaan asti.

Lopulta jengi hoiperteli toisiaan tukien neukkarista ulos suoraan vessaan. Konsultti marssi neukkarista kuin täyspakkaus selässä

valmiina toteuttamaan Suur-Suomi-fantasiaansa.

Ja meni tietysti suoraan vt. toimarin luo. Koska pöytäni ei ollut kaukana vt:n ofisista, kuulin avainsanoja kuten ”idiootit”, ”vauvat” ja ”ens viikolla uudestaan”.

Tässä kohtaa kävi jo vähän sääliksi. Mitä ikinä laaturyhmä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä, en ollut enää varma,

olivatko he ansainneet tuon kaiken… konsultoinnin.

Kun punaposkinen & kiilusilmäinen konsultti oli jättänyt rakennuksen, huomattavasti kalpeampi vt. toimari kutsui (vai huusi?) minut kuutioonsa.

– Taas löytyi kirveelle töitä.

– Meinaatko, että kirveslinjalle on taas tilausta?

– Jos voisit kerrankin olla sotkematta poliittista menneisyyttäsi bisnekseen!

Mielessäni alkoi pyöriä kysymyksiä: Milloin viimeksi muka? Onko tämä relevanttia? Kenellä tässä on kompetenssia? Mutta loppulausumani oli vieno kuten aina, back in business.

– Eli korvataanko koko ryhmä ja millä aikataululla?

– Välittömästi. Meillä ei ole varaa tällaiseen yhtään. Lisäksi sen verran nerokana olen, että hahmotin oman plänin jo konsultin meuhkatessa. Ja tässä se tulee: Jengi pihalle, uudet tilalle ja saadaan tuon konsultin kulut leikattua, kun prosessia ei todellakaan enää jatketa ensi viikolla.

Nyökkäilin vaikka olisin halunnut pudistella päätäni.

Miten nöyristelyasenteeni taas nosti näin päätään, en voinut tajuta. Vaikka

  • kaikki tietävät, että isoissa koirissa on luonnetta
  • sieluni huusi vastausta kysymykseen: miten jonkun itsetyytyväisyys voi olla noin ei-missään-suhteessa hänen performangeensa?
  • kompetenssini on (keskimäärin!) kaksi kertaa kovempaa kuin hänen parhaimpansa
  • hän ei löytäisi neulaa edes kamelin selästä

Vt. toimari katkaisi timanttisiksi hioutuvat ajatukseni.

– Ja paras osa on se, että sinä kokoat uuden ryhmän ja panet sen liikkeelle!

Meidän yrityskulttuuriin ei kuulu kyseleminen.

Siksi olisin halunnut kysyä, oliko tämä todellista arvostamista vai halusiko hän minut täysin toisarvoisiin töihin siksi, koska piti minua toistaitoisena.

Tällainenhan jäisi ikuiseksi arvoitukseksi, ellen minä olisi minä.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty