Bisnestarinoita 194

Bisnestarinoita 194

Risteys

Jos et tiedä, minne olet menossa, ei ole väliä, minne olet menossa. Näin sitä sanotaan.

Sitten yhtäkkiä neukkarissa joku alkaa puhua, vaikkei häneltä kysytty mitään. Melkein sama kuin kukaan ei olisi taputtanut politbyroossa Stalinin puheen jälkeen. (Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miksi nykyisin KAIKKI on käänteistä?)

-Ei ole mitään syytä vaipua synkkyyteen. Tässä prosessissa ei mene vuosia. Tiedän sydämessäni, ettei meitä lannisteta, koska on olemassa vastaus, jolla ovi aukeaa. Tämä systeemi voidaan kiertää, kunhan olemme kärsivällisiä ja sitoudumme työhön. Yksi hyvä idea voi muuttaa kaiken. Me emme lakkaa etsimästä. Tehdään vaan mitä täytyy.

Minulle tuli tunne että

  • Minun täytyy syödä.
  • Minun on päästävä ulos.
  • Tuo oli erittäin hyvin ulkoa opeteltu puhe.

Minä en saanut kahta edellistä, ja puheen pitäjä sai kaiken. Mutta tiedätkö: se on sellaista.

Yhtä totta kuin se, että neukkarissa omistajat odottivat minua.

Kuka heistä tällä kertaa voisi saada sydänkohtauksen? Vain sellainen, jolla on sydän. Tämä rajaa ehdokkaiden määrän… ehkä yhteen.

Ja mitä minun olisi muka pitänyt sanoa heille? On vaikea auttaa, kun ei tiedä, mikä on ongelma.

Oliko väärä valinta jäädä miettimään kahta vaihtoehtoa?

Ottaisinko vanhanaikaisen Message in the bottle –lähestymisen?

  • ”Meillä ylläpidetään mielikuvaa harmonisesta organisaatiosta, jossa tehdään yhteistyötä sovitun strategian suuntaisesti. Todellisuudessa organisaatiot – muutkin kuin meidän – ovat monisäikeisiä verkkoja, joissa on sisäpoliittisia jännitteitä, risteäviä intohimoja ja eri suunnista puskee halua olla näkyvillä. Jotkut meistä näkevät nämä sisäiset valtapelit usein hyvin läheltä. Yksi kiinnostavimmista löydöksistä viime aikoina on ollut se, että meidän tiedottajilla ja viestintäpäälliköillä on vaikeuksia tunnistaa oman työnsä merkitys organisaatioiden päätöksenteon poliittisille ja vallankäytön ulottuvuuksille. (En usko että pystyn sittenkään puhumaan ihan niin tällaista mihin en usko…) Mistä tämä vaikeus johtuu? Moderni viestinnän johtaminen ei ole buffetpöytä, josta tarjoillaan sattumanvaraisesti sisältöjä aiheesta kuin aiheesta kaikkiin mahdollisiin kanaviin liiketoimintajohdon mieliksi. Se ei ole myöskään tauotonta seminaaritwiittausta tai ympärivuorokautista hortoilua sosiaalisessa mediassa. Työnsä osaava viestintä uskaltaa ottaa roolia organisaation sisäpolitiikan rajapinnoilla yhteisen suunnan synnyttämiseksi?” (Oh, England, my lionheart…)

Vai pitäisikö sittenkin lähestyä ongelmaa (riippumatta siitä, mikä ongelma on) Human actual spirit –näkökulmasta?

  • ”Toisen kunnianhimo on toisen huomionkipeyttä. Huomiota ei vain suotaisi lahjattomalle. Mehän sallimme ylenpalttisen maineen ja menestyksen vain sellaisille, joiden kuvittelemme sen ansaitsevan. Meidän muiden yleisinhimillinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi sen sijaan tuntuu nololta: mitä se nyt luulee itsestään? Ketä varten minäkin bloggaan? Eiväthän kaikki toimet täytä epäitsekkään yleisen hyvän palvelemisen kunniakasta eetosta. Mutta uskon silti, että jokainen on jotain. Menestymättä, kykenemättä aina tekemään hyvää. Toivo lunastaa niiden odotukset, jotka ovat minuun uskoneet. Toivo kehittyä ihmisenä ja tekijänä, koska olen tietoisesti valinnut edistysmielisyyden elämänarvokseni. Olen päättänyt, että on ihmiselle ja ihmiskunnalle hyväksi pyrkiä kilvoitellen parantamaan suoritustaan.”

No, kannattiko? Olin kymmenen minuuttia myöhässä, ja pääni oli miettimisestä sekaisin. Teidän ei olisi kannattanut olla huoneessa kuulemassa, mitä esitin omistajille lyhyen tähtäimen strategisiksi painopistealueiksi. Vai olisiko sittenkin?

Meidän turhamaisuutemme on arvokkuutemme pysyvä vihollinen.

Tähän hienoon lauseeseen päätin puheenvuoroni ja niin kannattaisi sinunkin tehdä. You dig?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 109

Bisnestarinoita 109

Tummia hetkiä, matalia aitoja

Siitä se taas lähti. Vt. toimari oli valmistautunut tähän, minä en.

-Elämä on liian lyhyt tähän pelleilyyn sinun kanssasi!

-Mitäh? Et varmasti tarkoita nyt ollenkaan sitä, mitä sanot! Jos sinulla ei ole minua, sinulla on vaan kaikkia toivonsa menettäneitä, jotka tarjoavat peloissaan keskinkertaisuuttaan, jotta saisivat lainansa maksettua. Tai sitten jotain ihme tyrkkyjä, jotka luulevat, että tässä työssä on jotakin hohdokasta, mutta joilla ei ole muuta annettavaa tälle kuin itsensä ja se on kyllä ihan helevetin liian vähän.

-Onpas sinulla taas pallit täynnä itseluottamusta! Jos en tuntisi sinua, voisin niellä tuon viuhkamaisen egosi kuin paahdetun marenkikuoriaisen.

-Tämä on täyttä totta! Minussa on tyrkyn raikasta energiaa ja toivonsa menettäneen syvä elämänviisaus. Mitä taivaita sinä oikein tavoittelet??

-Tosiasia on, ettei kukaan oikein enää halua tehdä töitä kanssasi…

-Eikä! Meillä kaikilla on kuoppamme, ja juuri nyt kun yritän haalia kokoon parhaita puoliani…

Lopputulos: ovea näytettiin.

Miksei kukaan enää tykkää pelastautumistarinoista niin kuin ennen vanhaan? On tämä kyllä aika masentavaa nykyisin. Työelämä on rikki, sanotaan. Ei se enää riitä: työ on kuolema, jolta on riistetty kaikki arvokkuus.

Istuuduin työpöytäni ääreen, mutta oikeastaan en ollut enää paikalla. Olin etäinen ja hermostunut. Se on tyhjyyttä kuin sinisen ilmapallon sisällä.

Minua ei kiinnostanut mikään eikä mikään ollut enää hauskaa. Lisäksi olin niin hidas, että minut olisi voinut pudottaa ikkunasta ja olisin vielä seuraavat kaksi vuotta luullut juovani aamiaislatteani.

Yksikään ajatus ei palannut bumerangina luokseni, eikä yksikään päätökseni materialisoitunut sanoiksi tai lihaksiksi. Tunsin, miten laukkasin arabialaisellani suoraan kohti solaa, jonka seinämät tulivat kutsumatta lähemmäs toisiaan.

Huokaisin nenäni kautta ja tunsin, että tuoksuin erikoiselle sekoitukselle lihapullia ja likaisia tiskejä. Ruumiini oli turta liiasta unesta, josta päiväni täyttyi. Pääasiassa tuijotin kattoon niin kotona kuin neukkarissa, niin että niskani kärsi infernaalisista krampeista.

Tiesin, että olin vain murto-osa siitä ihmisestä, mikä voisin olla

eikä minusta ollut miestä tekemään asialle yhtään mitään…

Kun iskin pääni pöytälevyyni, havahduin: nyt, äijä!

  • Tunnista oireet, sitten hallitset ne itse. Tästä se lähtee, miljoonan mailin matka, jonka lopussa odottaa lopultakin ne million dollars!
  • Älä hätäänny, sillä tämä kaikki on vaaratonta vaikkakin jatkuvaa kohtausta kohti hautaa. Tästä ei peräännytä askeltakaan!
  • Kohtaa ja hyväksy tosiasiat: kaikki ovat lopulta väärässä ja sinun tehtäväsi on auttaa heitä myöntämään se. Selviydyt tästä/niistä kyllä!
  • Vaikka pelkään, että seuraavaksi tapahtuu mitä vaan, se ei tapahdu. Ei tässä universumissa eikä edes missään rinnakkaistodellisuudessa – mikään ei häiritse reipasta meininkiäni.
  • Kellu tunteen mukana, älä yritä saada asioita kelautumaan kahdeksankertaisella nopeudella. Lakkaa taistelemasta mitään vastaan. Ota vastaan elämä! Koska olet huikea tyyppi! Sä vaan olet sitä.

Tämä oli niin tämä. Oli aika palata normaaliin arkeen ja jatkaa siitä mitä olin tekemässä. Ei meitä suomalaisia niin vaan nujerreta eikä pieni äksidentti minua niin vaan murra.

Sitä paitsi: olimme vt:nkin kanssa vain kaksi hyvää tyyppiä, joilla oli surkea ajoitus.

Hymyilin ja nojasin taaksepäin tuolissani ja muistelin juuri edesmenneen valtiomiehemme viisautta: ”Ei kannata promosoitua, ellei promota.”

Tunsin tuon saman veren virtaavan systeemissäni. Jotain suurta minusta vielä tulee.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty