Tummia hetkiä, matalia aitoja

Siitä se taas lähti. Vt. toimari oli valmistautunut tähän, minä en.

-Elämä on liian lyhyt tähän pelleilyyn sinun kanssasi!

-Mitäh? Et varmasti tarkoita nyt ollenkaan sitä, mitä sanot! Jos sinulla ei ole minua, sinulla on vaan kaikkia toivonsa menettäneitä, jotka tarjoavat peloissaan keskinkertaisuuttaan, jotta saisivat lainansa maksettua. Tai sitten jotain ihme tyrkkyjä, jotka luulevat, että tässä työssä on jotakin hohdokasta, mutta joilla ei ole muuta annettavaa tälle kuin itsensä ja se on kyllä ihan helevetin liian vähän.

-Onpas sinulla taas pallit täynnä itseluottamusta! Jos en tuntisi sinua, voisin niellä tuon viuhkamaisen egosi kuin paahdetun marenkikuoriaisen.

-Tämä on täyttä totta! Minussa on tyrkyn raikasta energiaa ja toivonsa menettäneen syvä elämänviisaus. Mitä taivaita sinä oikein tavoittelet??

-Tosiasia on, ettei kukaan oikein enää halua tehdä töitä kanssasi…

-Eikä! Meillä kaikilla on kuoppamme, ja juuri nyt kun yritän haalia kokoon parhaita puoliani…

Lopputulos: ovea näytettiin.

Miksei kukaan enää tykkää pelastautumistarinoista niin kuin ennen vanhaan? On tämä kyllä aika masentavaa nykyisin. Työelämä on rikki, sanotaan. Ei se enää riitä: työ on kuolema, jolta on riistetty kaikki arvokkuus.

Istuuduin työpöytäni ääreen, mutta oikeastaan en ollut enää paikalla. Olin etäinen ja hermostunut. Se on tyhjyyttä kuin sinisen ilmapallon sisällä.

Minua ei kiinnostanut mikään eikä mikään ollut enää hauskaa. Lisäksi olin niin hidas, että minut olisi voinut pudottaa ikkunasta ja olisin vielä seuraavat kaksi vuotta luullut juovani aamiaislatteani.

Yksikään ajatus ei palannut bumerangina luokseni, eikä yksikään päätökseni materialisoitunut sanoiksi tai lihaksiksi. Tunsin, miten laukkasin arabialaisellani suoraan kohti solaa, jonka seinämät tulivat kutsumatta lähemmäs toisiaan.

Huokaisin nenäni kautta ja tunsin, että tuoksuin erikoiselle sekoitukselle lihapullia ja likaisia tiskejä. Ruumiini oli turta liiasta unesta, josta päiväni täyttyi. Pääasiassa tuijotin kattoon niin kotona kuin neukkarissa, niin että niskani kärsi infernaalisista krampeista.

Tiesin, että olin vain murto-osa siitä ihmisestä, mikä voisin olla

eikä minusta ollut miestä tekemään asialle yhtään mitään…

Kun iskin pääni pöytälevyyni, havahduin: nyt, äijä!

• Tunnista oireet, sitten hallitset ne itse. Tästä se lähtee, miljoonan mailin matka, jonka lopussa odottaa lopultakin ne million dollars!
• Älä hätäänny, sillä tämä kaikki on vaaratonta vaikkakin jatkuvaa kohtausta kohti hautaa. Tästä ei peräännytä askeltakaan!
• Kohtaa ja hyväksy tosiasiat: kaikki ovat lopulta väärässä ja sinun tehtäväsi on auttaa heitä myöntämään se. Selviydyt tästä/niistä kyllä!
• Vaikka pelkään, että seuraavaksi tapahtuu mitä vaan, se ei tapahdu. Ei tässä universumissa eikä edes missään rinnakkaistodellisuudessa – mikään ei häiritse reipasta meininkiäni.
• Kellu tunteen mukana, älä yritä saada asioita kelautumaan kahdeksankertaisella nopeudella. Lakkaa taistelemasta mitään vastaan. Ota vastaan elämä! Koska olet huikea tyyppi! Sä vaan olet sitä.

Tämä oli niin tämä. Oli aika palata normaaliin arkeen ja jatkaa siitä mitä olin tekemässä. Ei meitä suomalaisia niin vaan nujerreta eikä pieni äksidentti minua niin vaan murra.

Sitä paitsi: olimme vt:nkin kanssa vain kaksi hyvää tyyppiä, joilla oli surkea ajoitus.

Hymyilin ja nojasin taaksepäin tuolissani ja muistelin juuri edesmenneen valtiomiehemme viisautta: ”Ei kannata promosoitua, ellei promota.”

Tunsin tuon saman veren virtaavan systeemissäni. Jotain suurta minusta vielä tulee.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty