Bisnestarinoita 186

Bisnestarinoita 186

Liian paljon liian varhain

Vain pienesti ajattelevat uskovat, että on olemassa huippu. Taso, johon tähdätä.

Ei se ole niin. Minäkin pääsin huipulle melko heti. Vain saadakseni tietää, ettei sellaista ole. Ja että elämä on täynnä (juuri tällaisia) paradokseja, joiden sietämiseen kuluu suunnattomasti energiaa. Omaa energiaa, josta maksaa kalliisti.

Ehkä elämässä ei pitäisikään kysyä, kuka minä olen vaan keitä muut ovat.

Sillä ovet johtavat toisille oville ja joet virtaavat toisiin jokiin. Myös silloin kun joet virtaavat väärään suuntaan.

Välillä minusta tuntuu kuin makaisin puolet valveillaoloajasta kuumeisena sängyssä, otsa hiessä ja kädet kylminä. Tämä saattaa olla osuva kuva tämän päivän työelämästä. Ei täydellinen mutta osuva.

(Yksittäistapauksista ei pitäisi tehdä johtopäätöksiä, mutta screw dat.)

Olin eksynyt ja tuntui kuin kaikki unelmani olivat kuolleet. Mutta se on sellaista. Kuka näitä laskee ja kuka niistä välittää?

Ehkä kyse onkin tällä kertaa siitä, kuka (todella) on toisella puolella pöytää.

Tämä ei auta yhtään eikä vie mihinkään. Ehkä palaan täältä wc:stä takaisin neukkariin. (Nousee, kävelee käytävän toiselle puolelle neukkariin ja yrittää istuutua huomaamatta siihen samaan tuoliin, josta poistui kaksi minuuttia aiemmin.)

-Opimme eniten siitä, mitä ne EIVÄT kerro meille.

Minulle tuli tästä lauseesta etäisesti sellainen tunne, että oltiin asian äärellä. Varsinkin, kun sen sanoi tuo nuori ihminen ironisessa slipoverissaan, sillä hänen elämänkokemuksensa ei vielä ollut voinut paljastaa hänelle totuutta. Sen sijaan hän vain tiesi sen. Sellainen on aina kiinnostavaa. Joitakin tuollainen nuorten myötäsyntyinen varmuus pelottaa, jopa kauhistuttaa. Minua ei. Olin itse samanlainen. Ja siksi tiedän, mihin se johtaa = ei mihinkään. Parin vuoden marinadi esimerkiksi meidän yrityksessä ja kaikki tuo on mennyttä.

Vain minulle kävi toisin. Siksi olen tällainen friikki, joka tarvitsee järkyttävät määrät sekunteja ja minuutteja pelkästään selvittääkseen päivittäisen mielensä. Jotta selviäisi.

Minulle tuli tunne, että minun pitäisi olla tekemässä oikeita töitä, mutta tällaiset tunteet menevät helposti ohi – jälkiä jättämättä.

Vakavampi tunne heräsi tuosta ääneen sanotusta lauseesta, josta kuulsi tavu tavulta vakavampi manipulaatio ja toisten ihmisten ylikäveleminen.

Oppiminen = parempaa hyväksikäyttöä?

Miltä oikeasti tuntuu olla tällaisen julman sortokoneiston osa? Ja sitten: myöntääkö vai kieltääkö osallisuus ja millä perustella? Ketä tässä pitäisi uskoa? Nämä olivat hetkiä, jolloin kaipasin puolisoa, joka näkisi ja sanoisi suoraan, mikä tässä kaikessa on ilmiselvästi päin helvettiä. Valmistetaanko sellaisia vaimoja enää?

Mikä oli pahinta?

  • Sekö, että sorramme tasapuolisesti kaikkia, jotka eivät kuulu meidän valkoiseen heteroenemmistöön?
  • Vai se, miksi me teemme sitä? (Tutkimukset osoittavat, että meidän enemmistöön kuuluvien työteho on moninkertainen, KOSKA työajasta ja ennen kaikkea työenergiasta ei kulu liian iso siivu identiteetin etsiskelyyn.)
  • Vai se, että olemme menettäneet uskomme?

Tämä on ankaraa petsiä.

-Kaikki kategoriat ovat tärkeitä vertailun ja luokittelun kannalta.

Mitä? Lukeeko hän nykyisin myös ajatuksiani? Vai tunsiko hän muuten vain minut ja yritti tehdä vaikutukset heittämällä tällaista läppää, so. aivan kuin puhuisi bisnestä kaikille mutta puhuukin vain yhdelle hahmolle joukon keskellä? (Tätä kutsutaan persoonallistamiseksi.)

Tiedätkö, mikä minua tässä hommassa oikeasti häiritsee? Se, ettei mihinkään koskaan palata. ”Kaikki virtaa.”? Mutta se ei ole se syy, miksi me teemme näin.

Me teemme niin, koska kuvittelemme, että meillä on kiire.

Olemme addiktoituneita siihen. Ja kuvittelimme, että kaikki on siten pikemmin ohi.

Ja niin onkin. Mutta tavalla, jota pelkäämme kuvitella.

Miksi minä olen ainoa, jolla on rohkeutta antaa uteliaisuutensa johtaa itseään?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 109

Bisnestarinoita 109

Tummia hetkiä, matalia aitoja

Siitä se taas lähti. Vt. toimari oli valmistautunut tähän, minä en.

-Elämä on liian lyhyt tähän pelleilyyn sinun kanssasi!

-Mitäh? Et varmasti tarkoita nyt ollenkaan sitä, mitä sanot! Jos sinulla ei ole minua, sinulla on vaan kaikkia toivonsa menettäneitä, jotka tarjoavat peloissaan keskinkertaisuuttaan, jotta saisivat lainansa maksettua. Tai sitten jotain ihme tyrkkyjä, jotka luulevat, että tässä työssä on jotakin hohdokasta, mutta joilla ei ole muuta annettavaa tälle kuin itsensä ja se on kyllä ihan helevetin liian vähän.

-Onpas sinulla taas pallit täynnä itseluottamusta! Jos en tuntisi sinua, voisin niellä tuon viuhkamaisen egosi kuin paahdetun marenkikuoriaisen.

-Tämä on täyttä totta! Minussa on tyrkyn raikasta energiaa ja toivonsa menettäneen syvä elämänviisaus. Mitä taivaita sinä oikein tavoittelet??

-Tosiasia on, ettei kukaan oikein enää halua tehdä töitä kanssasi…

-Eikä! Meillä kaikilla on kuoppamme, ja juuri nyt kun yritän haalia kokoon parhaita puoliani…

Lopputulos: ovea näytettiin.

Miksei kukaan enää tykkää pelastautumistarinoista niin kuin ennen vanhaan? On tämä kyllä aika masentavaa nykyisin. Työelämä on rikki, sanotaan. Ei se enää riitä: työ on kuolema, jolta on riistetty kaikki arvokkuus.

Istuuduin työpöytäni ääreen, mutta oikeastaan en ollut enää paikalla. Olin etäinen ja hermostunut. Se on tyhjyyttä kuin sinisen ilmapallon sisällä.

Minua ei kiinnostanut mikään eikä mikään ollut enää hauskaa. Lisäksi olin niin hidas, että minut olisi voinut pudottaa ikkunasta ja olisin vielä seuraavat kaksi vuotta luullut juovani aamiaislatteani.

Yksikään ajatus ei palannut bumerangina luokseni, eikä yksikään päätökseni materialisoitunut sanoiksi tai lihaksiksi. Tunsin, miten laukkasin arabialaisellani suoraan kohti solaa, jonka seinämät tulivat kutsumatta lähemmäs toisiaan.

Huokaisin nenäni kautta ja tunsin, että tuoksuin erikoiselle sekoitukselle lihapullia ja likaisia tiskejä. Ruumiini oli turta liiasta unesta, josta päiväni täyttyi. Pääasiassa tuijotin kattoon niin kotona kuin neukkarissa, niin että niskani kärsi infernaalisista krampeista.

Tiesin, että olin vain murto-osa siitä ihmisestä, mikä voisin olla

eikä minusta ollut miestä tekemään asialle yhtään mitään…

Kun iskin pääni pöytälevyyni, havahduin: nyt, äijä!

  • Tunnista oireet, sitten hallitset ne itse. Tästä se lähtee, miljoonan mailin matka, jonka lopussa odottaa lopultakin ne million dollars!
  • Älä hätäänny, sillä tämä kaikki on vaaratonta vaikkakin jatkuvaa kohtausta kohti hautaa. Tästä ei peräännytä askeltakaan!
  • Kohtaa ja hyväksy tosiasiat: kaikki ovat lopulta väärässä ja sinun tehtäväsi on auttaa heitä myöntämään se. Selviydyt tästä/niistä kyllä!
  • Vaikka pelkään, että seuraavaksi tapahtuu mitä vaan, se ei tapahdu. Ei tässä universumissa eikä edes missään rinnakkaistodellisuudessa – mikään ei häiritse reipasta meininkiäni.
  • Kellu tunteen mukana, älä yritä saada asioita kelautumaan kahdeksankertaisella nopeudella. Lakkaa taistelemasta mitään vastaan. Ota vastaan elämä! Koska olet huikea tyyppi! Sä vaan olet sitä.

Tämä oli niin tämä. Oli aika palata normaaliin arkeen ja jatkaa siitä mitä olin tekemässä. Ei meitä suomalaisia niin vaan nujerreta eikä pieni äksidentti minua niin vaan murra.

Sitä paitsi: olimme vt:nkin kanssa vain kaksi hyvää tyyppiä, joilla oli surkea ajoitus.

Hymyilin ja nojasin taaksepäin tuolissani ja muistelin juuri edesmenneen valtiomiehemme viisautta: ”Ei kannata promosoitua, ellei promota.”

Tunsin tuon saman veren virtaavan systeemissäni. Jotain suurta minusta vielä tulee.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty