Bisnestarinoita 182

Bisnestarinoita 182

Mukautua, joustaa ja sietää

Ei oikein tullut uni. Tässä tarjous, josta et voi kieltäytyä. Niin he oikeasti sanoivat. Eikö kukaan keksi enää mitään uutta? Mutta minä sanon: rahaa on helppo saada, mutta siitä on vaikeaa pitää kiinni.

Tämä on aika paskaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ne istuttivat minut varoittamatta neukkariin, omistajat. Ja tarjous oli juuri niin alhainen kuin voi arvata: voin jatkaa, jos lähden osakkaaksi. Muuten: lojoa vaan.

Miksen ollut yllättynyt?

Muun muassa siksi, että tämä oli ainoa odotettavissa oleva asia sen jälkeen, kun vt. toimarista ”huolehdittiin”.

Tietysti olin ajatellut olla täällä eläkkeeseen asti. Mitä muutakaan keksisin enää näinä muutamana elinvuotenani? Se olisi aivan hirmuinen strech käyttämättä jääneelle mielikuvitukselleni, että ei kyllä pysty millään. En-minä-voi.

Asian piti olla aivan selvä. Ei tässä ollut vaihtoehtoja. Ja silti epäröin, miksi?

Tiesin, että kyse oli arvoista. Vaikka olin korporaation lojaali Luffe-koira, en kestänyt ajatusta, että olisin lopun ikääni täällä. Halusin elätellä illuusiota, että vielä eräänä päivänä

vapaudun tästä kaikesta ja elämäni ylevöityy oikeasti.

Mutta nyt näytti siltä, että polttelisin sikaareita uima-altaan reunalla elämäni loppuvaiheen ja kuolisin katuen hukkaan heittämääni elämätöntä elämääni ja olisin muutenkin yksinäinen, katkera ja onneton. Eikä olisi enää ketään, ketä määräillä, alistaa ja inhota.

Ei helvetti. Tapahtuuko tämä minulle oikeasti?

Ja toisaalta: Learjet tai kopteri kuljettamassa minua ympäriinsä tuntui ajatuksenakin siltä, että voisin myydä itseni itselleni sopivalla keveydellä.

Ehkä otin kaiken liian raskaasti ja henkilökohtaisesti.

Ehkä ajattelin ylipäätään liikaa itseäni: minä, minä, minä. Ehkä ongelmani olin vain minä?

No ei kyllä. Tässä organisaatiossa mätäneminen ei merkinnyt vain tämän yksinäisen sielun kuolemaa vaan auringon pimenemistä, veden loppumista maailmasta ja ilmaston musertumista.

Seuraavana aamuna istuin neukkarissa, neljä vastaan yksi. Toisella puolella pöytää pukuäijät, juuri sellaiset, kuin voit kuvitella tällaisessa tilanteessa näkeväsi. Lontoossa räätälillä teetettyjä kolmiosaisia, kaksi nappia ja taidokas leikkaus, joka peitti näkyvistä iän ja tyhjän elämän tuoman vatsakummun.

-No, mitäs sanot?

-Kyllä me pääsemme sopimukseen.

Ole aina positiivinen. Sillä pääsee aina pidemmälle.

-Se on hienoa!

-Minulla on ehtoni.

-Anna kuulua.

-Ehtoja on vain yksi.

-Sehän tekee kaiken yksinkertaiseksi.

Minimalismiin olen aina pyrkinytkin. Taitoja arvostetaan aivan liikaa.

-Yhden päivän irtisanomisaika, molemmin puolin.

-Mitä?

-Niin, se on. Ainut ehto.

-Miksi?

-Jos arvostatte vapautta yhtä paljon kuin suurin osa ihmisistä, teidän ei tarvitse ihmetellä tätä yhtään.

Hiljaisuus sinetöi kaikki hyvät diilit. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva.

Mikä kuitenkin tärkeämpää oli rahaa halveksiva asenteeni, joka tekee aina vaikutuksen. En pelaa napeilla, tämä on nyt menoa eikä meininkiä, mitä ikinä se tarkoittaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 132

Bisnestarinoita 132

Totuus

Kerrankin! ajattelin. Paikalle olivat kokoontuneet ne fiksumpien sidosryhmien edustajat. Tarjolla kaikenlaista viihdyttävää ja tavallisesti älykästä keskustelua, mukavia ja raikkaita kuoseja ihmisten päällä ja parkissa pieniä, noin 300k+ maksaneita matalia autoja. Ei sitä samaa kasettaa kuin jokapäivä.

Ja mikä parasta: myyjät tietysti oli ajattu asiakkaisiin ja muu rahvas oli ulkoistettu etätöihin. Ah!

Keskustelu oli jo käynnissä, kun astuin meidän uudelleen järjesteltyyn monitoimitilaan. Otin skumppalasin käteen ja asetuin kuulolle.

-Ei totuudella ole lämpötilaa.

-Olen aika jyrkästi eri mieltä. On totuuksia jotka ovat kuumia ja toiset todella kylmiä ja joskus, molempia.

-Esimerkki?

-Jos puolisosi vaikka sanoo, ettei hän kaipaa mitään. Se on kuuma koska se on valetta ja samaan aikaan se on kylmää kyytiä, kyynisyyttä vailla vertaa.

Ymmärrätkö nyt?

Tällaiset keskustelunpätkät havahduttivat minut siihen, että minulla on moraalinen dilemma. Oikeastaan olen moraalinen dilemma. Ennen kaikkea itselleni.

Sekoitan liian usein työn ja mielihyvän.

Enkä ole tässä joukossa ainoa. Siinä on houkutus, koska työ tuottaa niin paljon mielihyvää, joskus rajattomasti. Se on naimisiinmenemistä joka päivä, niin kuin joku sanoi. Viattomat erottaa meistä kovia kokeneista vain se, että he vielä lupailevat, etteivät tee sitä enää. Me tiedämme, ettei niin tule käymään. Se vain tulee käymään, houkutus, unisempi kuin uni, paljon nukahtamista vaarallisempaa.

Sanotaan, että ihmisen tuntee, kun tietää mitä hän haluaa. Minut tuntee siitä, että olen korporaation uhri ja tekijä samassa paketissa. Olen kiusattu ja kiusaaja. Siksi yöt ovat levottomia. Kaikki nuo sadat ihmiset tulevat mieleen kaikissa mahdollisissa kuvitelluissa asennoissa ja asetelmissa. Keitä kaikkia olen kohdellut väärin… Sanotaan että mieli on koko ajan päällä ja siksi se on bitch. Kyllä mielen saa päältä mutta hinta on kova. Usko kun sanon.

Minä ajattelen elämääni. Sitä kehottiin tekemään, kun tulin taloon. Samalla se on virhe. Aika paljon parempi olisi ilman. Tai en minä tiedä, olen aina ollut tällainen. Pakkomielteinen mikä on usein tulkittu päättäväisyydeksi. Samalla tiedän, että tämä on jatkuva tuhopoltto. Tuhoamista, kaiken aikaa: joko sinä tai minä. Onneksi olen suurimman osan aikaa sellaisen yläpuolella, mutta harvemmin kuin haluaisin tai olisi hyvä.

Vaeltelin huoneessa ja massiivisen ikkunaseinän äärellä keskustelu jatkui. Päätin tapojeni vastaisesti osallistua välittömästi.

-Pohdiskelevat ihmiset irtautuvat usein elämän realiteeteistä. Se on huono, joskus paha.

-Se johtuu siitä, että olet tuollainen viisastelija, koska se on sinusta kivaa.

-Niin onkin! Kuin joku kiva nainen, jonka sitä tapaa ja jonka kanssa vaihtaa muutaman sanan. Elämän pieniä isoja iloja. Niin kuin hevospoolo. On osattava iskeä palloa juuri oikealla hetkellä ja muuten vain osattava kärsiä hiljaa ja valppaana.

-Miksi ihmisten on niin vaikea tajuta, että valinnat on tehty toisessa maailmassa kuin jossa seuraukset kohdataan? Siksi vaihtoehtoja ei enää ole tai niiden aika meni jo.

-Niin se on. Ja katumuksesta ei jää viivan alle kuin vatsahaava.

Mihin tämä johti ja johtiko tämä mihinkään?

Vilkaisin vt. toimariin, joka seisoi syrjässä ja näytti kärsimättömänä, rummutti jalallaan ja vispasi kädellään.

Sitten en voinut kuin ihailla hänen tapaansa ottaa tilanne yhtä luonnollisesti haltuun kuin mikrofoni käteen. Muutaman yykaakoon voimalla hän oli koonnut meidät eteensä puolikaareen ja kysyi.

-No, oletteko te tyytyväisiä lukuihin?

-Kai niihin on tässä tilanteessa syytä olla.

-Mitä ihmettä tuo tarkoittaa?

-Sitä että kaikkia kuita ei kannata taivaalta tavoitella.

Vastaaja oli pukeutunut vihreisiin shortseihin ja oranssiin t-paitaan, jossa luki isoilla, mustilla kirjaimilla UCLA. Meidän business casual –joukossa hän näytti eksyneeltä mutta me kaikki tiesimme, että hänellä oli siihen varaa. Kuten hänellä oli elämässä muuhunkin.

Mietin, että se on kummallista. Toiset lähtevät Norjaan ja toisilta loppuu veto, taso laskee ja itsetuhoisat ajatukset nostavat päätään kuin rairuohon ensisilmut. Näin vt:n ilmeestä, että hän olisi halunnut haastaa tuon tyypin mutta tiesi kokemuksesta, että tuo road less travelled johti korpimaahan, jota kukaan ei kanssasi jaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 69

Bisnestarinoita 69

Korporaatiopoika

Tiedän: minun ei pitäisi lukea aikuisten satuja. Mutta elämä on sitä, että kaikenlaista tapahtuu. Varsinkin sellaista, mikä ei pitäisi. Kuka oikeasti haluaa katsoa peiliin?

”Hän oli kolmen vanha, kun poikajengi teki ringin hänen ympärilleen ja suurin pojista sanoi:

– Sä oot tollane vitun korporaatiopoika. Tollasesta limakasasta ei ikinä tuu mitään.

Kun poika tuli itkien kotiin, hänen äitinsä lohdutti häntä.

– Eivät ne sitä oikeasti tarkoita.

Mutta kun vanhemmat luulivat pojan jo nukahtaneen, poika kuuli isänsä sanovan äidille:

– Taitaa tuo meidän Pertsa olla sellanen korporaatiopoika. Ei tule miestä siitä.

Kun poika meni kouluun, jo toisena koulupäivänä opettaja tuli pojan pulpetin viereen.

– Urastako sitä jossakin korporaatiossa haaveillaan, vaikka ei tiedetä edes, mikä viikonpäivä on. Vaikka eihän sellaista kukaan korporaatiossa vaadi, hahaha!

Muu luokka nauroi mukana.

Välitunnilla koulun oppilaat juoksivat hänen perässään ja lällättivät:

– Koo-koo-korporaatio!

Murrosikäisenä pojan naama kasvoi täyteen finnejä. Tyttö, jonka kanssa poika seurusteli, silitti pojan vaaleita hiuksia.

– Sulla on aika ikävän näköisiä korporaationäppylöitä naama täynnä.

Poika tulkitsi tytön sanat haluksi pysyvään irrottautumiseen hänestä. Pojan tulkinta oli tällä kertaa oikea.

Yliopistossa poika valitsi sivuaineekseen sisältömarkkinoinnin. Koska hän osoittautui siinä talentiksi, hänet rekryttiin välittömästi ensimmäiseen korporaatioon. Tarjottiin se tavallinen: hyvä liksa, koulutuksella ei väliä. Poika nielaisi syötin, ja näppylät katosivat.

Ensimmäistä kertaa neukkarissa ja poika menetti korporaationeitsyytensä.

Hän oppi asettamaan organisaation edun kaikkien muiden etujen edelle. Koska niin hänelle sanottiin.

Hän aloitti pohjalta, korporaatiopohjalta. Jalkaa oven väliin, tuhansia kylmäsoittoja. Hän oppi vihansa kautta rakastamaan. Hän oppi ylpeytensä kautta nöyrtymään. Niin kuin siinä laulussa lauletaan. Siinä kaikki mitä aluksi tarvittiin. Mitä hänestä haluttiin. Sillä siten koitti Se Päivä.

– Sinusta tulee esimies.

Poika nyökkäsi. Koska hän tiesi nyt, miten korporaatiossa toimitaan.

Esimiehenä poika sai ensimmäisen oman huoneen. Hän sisusti sen klassisesti: jukkapalmu, Steve Jobs -elämäkerta ja Aalto-vaasi.

Tiimiään hän johti kuin Sun Tzu: rohkeasti ja kuolemaa halveksuen hän kyykytti jokaista tasapuolisesti. Hän oli oppinut, että johtamisopit tulevat ja menevät mutta ihmisluonto pysyy samana. Se, joka on riittävän alistunut jo etukäteen tullakseen korporaatioon töihin, kaipaa alistamista saadakseen verensä kiertämään. Sitä paitsi tuloksen tekemiseen riittää hyvin 30 %:n työpanos, jos se kohdistuu edes suurin piirtein oikeisiin asioihin.

Kaksi vuotta poika oli ehdolla varatoimitusjohtajaksi. Vaikka häntä roikotettiin löysissä etäpalavereissa ja johtoryhmän kokouksissa häntä kiusattiin sähköshokkien kaltaisella palautteella, hän pysyi uskollisena

eikä koskaan paljastanut, mitä todella tunsi tai ajatteli.

Sillä siten koitti Se Päivä.

– Sinulla on laaja kannatuspohja.

Poika ei enää nyökännyt, koska nyt hän tiesi, että vain rahvas toimii niin. Sen sijaan hän asteli uuteen, isompaan huoneeseen. Jukkapalmu oli sillä välin kuollut hoidon puutteeseen, Jobs vaihtunut Adam Grantiin, mutta Aalto piti pintansa, säröilläkin.

Poika istui uudessa ergonomisemmassa tuolissaan ja katseli metsäistä Suomea, joka levittäytyi laajalle hänen ofisinsa ikkunan takana. Kohta Suomi täyttäisi 100, hän tiesi tulleensa tiensä päähän.

Siinä 10-15 vuotta vielä töitä vai saman tien kuula kalloon?

Poika tiesi olevansa etuoikeutettu. Kaikki eivät nykyään pääse valitsemaan.”

I was pretty much fucked.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 68

Bisnestarinoita 68

Kaikki alkaa alusta

Vt. toimari oli pysynyt välipäivät poissa työpaikalta mutta ei kertonut, mitä oli puuhannut nämä ajat. Ketä kiinnostikaan?

Hän oli täynnä höyrynsekaista kiimaa, jolla hän puski tätä hommaa käyntiin kokien siinä ilmeistä välttämättömyyttä. Siis ettemme muuten olisi edes yrittäneet.

– Tiedättekö mitä? Tästä vaan tulee meidän paras vuotemme! Me myymme enemmän enemmistölle kuin koskaan! Me emme vain korjaa tilinpäätöstämme vaan myös taseen! Me olemme voittamattomia!

Mitä ajattelin tuosta? Että

  • Aivan kuin olisin kuullut tuon aiemminkin
  • Mikset sinä ikinä opi?
  • Minä olen sentään vielä elossa siinä missä sinä olet jo kuollut

Mutta enpä sanonut mitään koska

  • Minä osaan vaieta
  • Minä en ole tyhmä
  • Minä olen viisas

Ja olisin kerrankin halunnut tietää, mitä muiden päässä liikkui, kun he kuulivat vt:n eteemme loihtimaa armotonta menoa. Ehkä kaikki ajattelivat ihan omiaan,

koska siihen ei korporaation kylmä käsi vielä heilahtanut.

Uuden vuoden aloittaminen on vaan niin raskasta puuhaa, oikeasti. Vaikka tämä on ihan normaali maanantai muiden joukossa. Jos tuli dokattua lauantaina, niin aamu on ankeampi. Jos räjäyteltyä, sama homma. Ei enää nostetta eikä säihkettä. Mutta siinä se.

”Alakulossa kohtaat itsesi.” Kuka niin sanoi vai olinko se vaan minä?

Vai vain minä ja negatiivisuuteni? Voisin olla positiivisempi. Voisin olla mitä vaan. Mutta sitten kimppuuni hyökkäävät nämä kysymykset kuin karkkiveron poistaminen:

  • Mitä minä halusin?
  • Onko minulla tavoitteita?
  • Kuka olen?

Ihmiset ja minä niiden joukossa teen asioista järkyttävän monimutkaisia vaikka asiat eivät sitä vaadi eivätkä näin ollen sitä edes ansaitse.

Tunsin olevani lopussa siinä missä vuosi vasta alkoi.

Minun vastaukseni oli pehmeä lasku. Ja taas ne tulivat:

  • Miksi tyydyin näin vähään?
  • Kaivoinko rutiineillani omaa hautaani vain syvemmäksi ja ennenaikaisemmaksi?
  • Olinko edes elossa?

Silti poistuimme kollegoiden välisessä hiljaisuudessa, ja koska palvelu oli nopeaa, istuimme ravitsemusliikkeen annokset edessämme jo vartin päästä. Unohtamatta normaaleja ruokajuomia.

– Kuinkas sinä?

– Mitteepä tässä, kuhan kuljeskelen.

– Riittääkö se sinulle?

– Miksipäs ei. Elämän tarkotus on löytee tasapainoa olemisen ja suorittamisen välillä. Niin ne viisaammat sanovat.

– Kuule, kun minusta tuntuu, että me ollaan molemmat sellaisia aidan alittajia, joita kukaan ei muista kun olemme kuolleet. Kuka meitä edes jäisi kaipaamaan, jos yhtäkkiä olisimme poissa?

– Sie uot taas vuan niin appeena. Ohi männöö nämä ihmisen olot.

Niin se on. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty