Kaikki alkaa alusta

Vt. toimari oli pysynyt välipäivät poissa työpaikalta mutta ei kertonut, mitä oli puuhannut nämä ajat. Ketä kiinnostikaan?

Hän oli täynnä höyrynsekaista kiimaa, jolla hän puski tätä hommaa käyntiin kokien siinä ilmeistä välttämättömyyttä. Siis ettemme muuten olisi edes yrittäneet.

– Tiedättekö mitä? Tästä vaan tulee meidän paras vuotemme! Me myymme enemmän enemmistölle kuin koskaan! Me emme vain korjaa tilinpäätöstämme vaan myös taseen! Me olemme voittamattomia!

Mitä ajattelin tuosta? Että

• Aivan kuin olisin kuullut tuon aiemminkin
• Mikset sinä ikinä opi?
• Minä olen sentään vielä elossa siinä missä sinä olet jo kuollut

Mutta enpä sanonut mitään koska

• Minä osaan vaieta
• Minä en ole tyhmä
• Minä olen viisas

Ja olisin kerrankin halunnut tietää, mitä muiden päässä liikkui, kun he kuulivat vt:n eteemme loihtimaa armotonta menoa. Ehkä kaikki ajattelivat ihan omiaan,

koska siihen ei korporaation kylmä käsi vielä heilahtanut.

Uuden vuoden aloittaminen on vaan niin raskasta puuhaa, oikeasti. Vaikka tämä on ihan normaali maanantai muiden joukossa. Jos tuli dokattua lauantaina, niin aamu on ankeampi. Jos räjäyteltyä, sama homma. Ei enää nostetta eikä säihkettä. Mutta siinä se.

”Alakulossa kohtaat itsesi.” Kuka niin sanoi vai olinko se vaan minä?

Vai vain minä ja negatiivisuuteni? Voisin olla positiivisempi. Voisin olla mitä vaan. Mutta sitten kimppuuni hyökkäävät nämä kysymykset kuin karkkiveron poistaminen:

• Mitä minä halusin?
• Onko minulla tavoitteita?
• Kuka olen?

Ihmiset ja minä niiden joukossa teen asioista järkyttävän monimutkaisia vaikka asiat eivät sitä vaadi eivätkä näin ollen sitä edes ansaitse.

Tunsin olevani lopussa siinä missä vuosi vasta alkoi.

Minun vastaukseni oli pehmeä lasku. Ja taas ne tulivat:

• Miksi tyydyin näin vähään?
• Kaivoinko rutiineillani omaa hautaani vain syvemmäksi ja ennenaikaisemmaksi?
• Olinko edes elossa?

Silti poistuimme kollegoiden välisessä hiljaisuudessa, ja koska palvelu oli nopeaa, istuimme ravitsemusliikkeen annokset edessämme jo vartin päästä. Unohtamatta normaaleja ruokajuomia.

– Kuinkas sinä?

– Mitteepä tässä, kuhan kuljeskelen.

– Riittääkö se sinulle?

– Miksipäs ei. Elämän tarkotus on löytee tasapainoa olemisen ja suorittamisen välillä. Niin ne viisaammat sanovat.

– Kuule, kun minusta tuntuu, että me ollaan molemmat sellaisia aidan alittajia, joita kukaan ei muista kun olemme kuolleet. Kuka meitä edes jäisi kaipaamaan, jos yhtäkkiä olisimme poissa?

– Sie uot taas vuan niin appeena. Ohi männöö nämä ihmisen olot.

Niin se on. Ja sitten kaikki alkaa taas alusta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty