Ihaks tosi?

Vt. toimari oli loppuviikon työmatkalla. (Kynääni poikki purren vastustan haluani kirjoittaa ”työmatkalla”, ja vain sinä voit arvioida, miten tässä onnistun.) Vaikka hän ei eksplisiittisesti nimennyt minua sijaisekseen, tajusin vähemmästäkin, että minä se olin.

Istuin hänen tuolissaan ja minusta paikka haisi. Se saattoi olla tyttöhaju, mutta epäilin sen olevan jotain aivan muuta. Henkisempää. Kuten vallanhalua. Nousukasmaisuutta. Koketeerausta. (Vaarallisena avautui kuilu edessäni: olivatko nämä piirteet todellisuudessa olennainen osa minua?)

Kongi pelasti:

sisältömarkkinointiosaston kaksi kollia istuutui minua vastapäätä kuin eivät olisi eläessään muuta tehneetkään.

– Mitäs äijä?

Eikö nuorisolla ole enää mitään häpyä? Ennen kaltaisiani, tyylikkäästi ikääntyviä herrasmiehiä kohtaan tunnettiin pelonsekaista kunnioitusta. Nykyään olin heille kuin kuka tahansa kadunkulmassa seisoskeleva hamppari. Play it as it lies, opetti minua pro jo ensimmäisellä väylälläni, kun löysin palloni jonkun ääliön korjaamattomasta lyöntijäljestä.

– Khyyl, sillai rento tuutti.

Katsoivat toisiaan mutta en välittänyt. Pistin nuorisoslangin käytön kokeilukulttuurin piikkiin enkä suostunut häpeämään myötähäpeää synnyttäneestä mahalaskustani.

– Meil tuli tällane idea vastaan et vois ottaa ton snäbärin käyttöön asiakaskontaktoinnissa.

En tajunnut mitään mutta nyökyttelin.

– Hyvä homma, hombres! Ei kun usvaa putkeen!

Ei voi tietää ihmisestä, muuttuuko kasvojen ilme näytönsäästäjäksi siksi, että vastaus on odottamaton vai että se tapahtuu kielellä, jota ihminen ei puhu. Toisaalta – pätee useimpiin asioihin – mitä väliä?

– Elikkäs voijjaanko myö vaa tehä?

No, jos olisin tajunnut, että

pojat on rekrytty halvalla jostain Savo-Karjalasta,

olisin varmaan käyttäytynyt toisin. Vai olisinko?

– No totta Mooses! Siitä Punainen meri palamaan!

Koltiaiset olivat niin hämillään, etteivät tienneet, miten päin olisivat lippahattuaan käännelleet. Aika sööttiä, olisi assarini varmaan sanonut. Minä en.

Oliko tämä päivän hyvä työ: päätös vailla hetkenkään epäröintiä, täydessä luottamuksessa tulevaan? Vai: oliko tämä tässä?

Hetkeä myöhemmin istuin jo paikallisella baarijakkaralla ensimmäinen edessäni. En edes tiennyt, mitä join, koska olin pyytänyt yllättämään itseni. Jotain limetinvihreää ja kitkerää, minun makuuni. Tilanteen täydensi uskollisin escuerdo.

– Tuas peäsit naattimmaan piällysmiähenä olosta?

– Ja kohta olen tämän kalifaatin ehdoton valtias.

– Rumpiks ryhyt ja ressi tulloo.

– Ellei viina, netflix ja mindfulness auta, se on kuolemaksi.

– Näinkö meinaat?

– Se joka on osannut elää, sen on osattava myös kuolla.

Otettiin sille jos mille. Haikeana katselin peilikuvaani, joka väijyi minua baaritiskiä vastapäätä olevan pullorivistön takaa. En ollut varma, kuinka kestävällä pohjalla mottoni enää oli. Vaikka kai tällaisen konsulentin pitäisi ainakin se tietää.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty