Bisnestarinoita 128

Bisnestarinoita 128

Koneet ja moraali

Sanotaan että kulttuuri on kaikki. On aamuja, joiden perusteella olisin valmis uskomaan siihen kuin Jehovaan tai johonkin vastaavaan. Mutta ei kulttuuriuskovaiseksi oikein ilmoittaudu kuin evankelistat ja ne ovat järjestään säälittäviä otuksia.

Tiedätkö, mitä kaikkea selän takana puhutaan?

Kaikenlaista ja paljon enemmän kuin selän edessä.

Vt. toimariakin kutsutaan vihernäädäksi ja koiramäyräksi. Ehkä siksi että hän on oikea animal naiseksi? Ehkä siksi että hän pelkää eläimiä (=itseään)?

Minun kävi häntä toisaalta sääliksi ja toisaalta ei.

Hän oli uhri. Olosuhteiden, joihin saattoi lukea sukupuolen ja tämän ajan ja fasismin nousun. Mutta heti kun ehdin ajatella näin, tajusin huijaavani itseäni. Hän oli tehnyt satoja valintoja päätyäkseen tähän tilanteeseen. Turhaa siis vastuuttaa muita kuin häntä itseään.

Hän oli syyllinen. Ehdottomasti. Tuhannet tunteet olivat hioneet hänen käärmeennahkansa sileäksi ja niljakkaaksi. Hänen oli syytäkin niellä pölyä omissa valtakuvitelmissa ryömiessään.

Katsoessani hänen valkoista puseroaan ja kaulan ympäri kietoutunutta moninkertaista oliivinvihreää helminauhaa mieleeni nousi eräs kuulustelu (näin me niitä nimitimme), jonka olimme toteuttaneet yhdessä. Hän oli näyttänyt rekrytoitaville kuvaa, jossa oli portaat.

-Johtavatko nämä portaat mielestäsi ylös- vai alaspäin?

Vastaus oli tietenkin samantekevä. Kokeessa testattiin mahdollisen tulokkaan reaktiovastetta eli kykyä vastata saman tien. Depressioon taipuvat näkivät alaspäin, bailaajat ylöspäin vieviä portaita. Päättämättömät sanoivat ”sekä-että” ja välittömästi hylätyksi tulevat jäivät pohdiskelemaan vastaustaan. Ne jotka sanoivat saman tien mitä vaan, palkattiin.

Kell valta on, se valtaa käyttäköön.

Palasin tähän hetkeen. Pidimme pientä palaveria, vapaamuotoista heittelyä ja pallottelua.

-Mikä on seuraava askel?

-Vaikka tietäisin, miksi kertoisin sinulle?

Tämän tapaista. Oli tarkoitus pysyä hereillä, koska ilman sitä – mitä me olemme? Uneliaita pummeja, jotka ovat ulkona bisneksestä ennen kuin he ehtivät päästää suustaan ”digitalisaatio”.

Mutta meillä oli oikeitakin töitä.

Tämä vaan ei ollut se päivä, jolloin ne olisivat tulleet tehdyksi. Kaikki tiesivät sen, kaikki halusivat pitkittää sen myöntämistä. Vilkuiltiin koulutustarjouksia meileistä, luettiin meemejä ääneen ja naureskeltiin väkinäisesti. Sitten vt. avasi suunsa.

-Minusta me voisimme laittaa kiertämään huhun, että väkeä täytyy vähentää.

-Miksi me niin tekisimme?

-Saisimme ihmiset yrittämään vähän enemmän. Ja jos tuo tuntuu pahalta, niin voidaan me sen sijaan kertoa, että olemme kaupan.

-Mikä ero noilla kahdella on?

-Edellinen on tylympi siinä missä jälkimmäinen on tyylikkäämpi ja saa rotat jättämään laivan.

Jäin punnitsemaan vt:n sanoja. Ei hän tyhmä ollut, hän oli vain ikävä. Toisinaan ikävät ihmiset saavat pysyä vallassa, toisinaan heidät tönäistään syrjään kuin maanteiden maatuskat. Ei minkäänlaista logiikkaa, sattuma on vallannut markkinat.

Follow the money.

Olin kylmä ja väsynyt, kauniin ja rohkean vastakohta siis. Olisin mieluusti syyttänyt siitä työolosuhteita. Sieluni myyminen ja sen hyväksikäytön salliminen olivat ehkä sittenkin geeneissä.

Tunsin olevani tuomittu mutta en toivoton. Torstai oli tulossa ja taskussani oli vielä melko sileä 50 euron seteli helppoa rahaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 75

Bisnestarinoita 75

Stara

Kerro minulle, miksi meidän yritys menestyy? Me olemme surkea & vanhanaikainen firma ja silti meillä on rekry päällä kaiken aikaa. Ja minä vastaan rekrystä, joten kyllä minä tiedän. Mutta en silti voi käsittää, miten me voimme olla aivan kärjessä jo 25 vuotta, vaikka kaiken järjen mukaan meidän pitäisi olla kuopattu, finito, schluss.

Alkusyksystä palkkasin nuoren naisen.

(Palkkaan mielelläni naisia, mieluiten nuoria, koska nuoria kannattaa kannustaa. Eikä kukaan voi sanoa, että se johtuisi siitä, että he tietävät jäävänsä minulle velkaa, jotta en voisi kokea heitä uhkana. Murtukoot lasikatot!) Olen saavuttanut urallani jo kaiken, mitä voin eikä tämä tästä enää parane. Olen jo vanha & se tarkoittaa, että kaikki vaivat seuraavat minua kuin delfiini laivaa. Jotakin pahempaa on tulossa, enkä tiedä, mitä se on.

Mutta siis tämä kyseinen nuori nainen, hän oli raketti. Hän oppi kuukaudessa talon tavoille. Seuraavassa kuussa hän oppi, miten talon tavoista otetaan kaikki irti niin, ettei niitä enää tunnistanut talon tavoiksi. Ja kuulkaa, hän oli sähäkkä. Niin nopea käänteissään, että häntä nähtiin vilauksella. Ja niin herttainen, ettei kukaan kymmenistä muista rekrytyistä nuorista naisista osannut edes kadehtia häntä. Ei, hänestä tuli vain heidän esikuvansa.

Ensin Anna, sitten Optio ja lopulta Image.

Hän keräsi koko sarjan kansikuvatyttönä. Siinä vaiheessa jopa vanha kunnon vt. toimari heräsi toimeliaalle tulokkaalle. Ja koska tiesimme head huntereiden soittavan kuolaisena & kiimaisena hänen peräänsä – siis ei vt. toimarin – avasimme jo ennestään vuotavat rahahanamme ja annoimme hänelle avoimen valtakirjan toivoa, mitä hän ikinä suvaitsi pyytää.

Hän tajusi arvonsa. Kyllä. Ja se vain nosti hänen arvoaan meidän silmissämme. Koska kukaan muukaan ei voinut vastustaa häntä.

– Mitä sinä haluat?

– Oliko täällä bossin paikka auki?

Se oli kova paikka. Tietty vt:lle, joka oli jo pitkään aivan turhaan odottanut, että hänet lopulta nimitettäisiin. Mutta ei häntä koskaan nimitettäisi. Sillä se olisi tapahtunut jo. Eikä meidän hallitus saanut mitään aikaiseksi. Mutta minä olin kettuna.

– Haluatko sitä oikeasti?

– Miten niin?

– Tylsistymään ja huolehtimaan joutavista päätöksistä?

– No mitä sitten?

– Autonomia, oma tiimi ja sitten vähän lisää omia tiimejä?

– Joo, kuulostaa paremmalta.

Tiesin, siksi minusta tuli hänen consiglierinsä.

Jota hän ei oikeastaan tarvinnut. Mutta se toi minulle hommaa moneksi päiväksi. Aika kuva. Siis kiva.

Koska minun hommani oli vain huolehtia siitä, ettei hän palaisi loppuun. Vaan jaksaisi säihkyä ja samalla säihkyä meille kultaa.

Koska voitosta on viime kädessä kyse. Voitosta = tehdä enemmän & paremmin kuin kukaan. Siksi me tarvitsemme staroja.

Ja siksi minä palkkaan lisää staroja. Oletko sinä stara? Hae meidän uppoavaan laivaan, joka ei vaan suostu uppoamaan. Oon kokeillu.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 56

Bisnestarinoita 56

Ihaks tosi?

Vt. toimari oli loppuviikon työmatkalla. (Kynääni poikki purren vastustan haluani kirjoittaa ”työmatkalla”, ja vain sinä voit arvioida, miten tässä onnistun.) Vaikka hän ei eksplisiittisesti nimennyt minua sijaisekseen, tajusin vähemmästäkin, että minä se olin.

Istuin hänen tuolissaan ja minusta paikka haisi. Se saattoi olla tyttöhaju, mutta epäilin sen olevan jotain aivan muuta. Henkisempää. Kuten vallanhalua. Nousukasmaisuutta. Koketeerausta. (Vaarallisena avautui kuilu edessäni: olivatko nämä piirteet todellisuudessa olennainen osa minua?)

Kongi pelasti:

sisältömarkkinointiosaston kaksi kollia istuutui minua vastapäätä kuin eivät olisi eläessään muuta tehneetkään.

– Mitäs äijä?

Eikö nuorisolla ole enää mitään häpyä? Ennen kaltaisiani, tyylikkäästi ikääntyviä herrasmiehiä kohtaan tunnettiin pelonsekaista kunnioitusta. Nykyään olin heille kuin kuka tahansa kadunkulmassa seisoskeleva hamppari. Play it as it lies, opetti minua pro jo ensimmäisellä väylälläni, kun löysin palloni jonkun ääliön korjaamattomasta lyöntijäljestä.

– Khyyl, sillai rento tuutti.

Katsoivat toisiaan mutta en välittänyt. Pistin nuorisoslangin käytön kokeilukulttuurin piikkiin enkä suostunut häpeämään myötähäpeää synnyttäneestä mahalaskustani.

– Meil tuli tällane idea vastaan et vois ottaa ton snäbärin käyttöön asiakaskontaktoinnissa.

En tajunnut mitään mutta nyökyttelin.

– Hyvä homma, hombres! Ei kun usvaa putkeen!

Ei voi tietää ihmisestä, muuttuuko kasvojen ilme näytönsäästäjäksi siksi, että vastaus on odottamaton vai että se tapahtuu kielellä, jota ihminen ei puhu. Toisaalta – pätee useimpiin asioihin – mitä väliä?

– Elikkäs voijjaanko myö vaa tehä?

No, jos olisin tajunnut, että

pojat on rekrytty halvalla jostain Savo-Karjalasta,

olisin varmaan käyttäytynyt toisin. Vai olisinko?

– No totta Mooses! Siitä Punainen meri palamaan!

Koltiaiset olivat niin hämillään, etteivät tienneet, miten päin olisivat lippahattuaan käännelleet. Aika sööttiä, olisi assarini varmaan sanonut. Minä en.

Oliko tämä päivän hyvä työ: päätös vailla hetkenkään epäröintiä, täydessä luottamuksessa tulevaan? Vai: oliko tämä tässä?

Hetkeä myöhemmin istuin jo paikallisella baarijakkaralla ensimmäinen edessäni. En edes tiennyt, mitä join, koska olin pyytänyt yllättämään itseni. Jotain limetinvihreää ja kitkerää, minun makuuni. Tilanteen täydensi uskollisin escuerdo.

– Tuas peäsit naattimmaan piällysmiähenä olosta?

– Ja kohta olen tämän kalifaatin ehdoton valtias.

– Rumpiks ryhyt ja ressi tulloo.

– Ellei viina, netflix ja mindfulness auta, se on kuolemaksi.

– Näinkö meinaat?

– Se joka on osannut elää, sen on osattava myös kuolla.

Otettiin sille jos mille. Haikeana katselin peilikuvaani, joka väijyi minua baaritiskiä vastapäätä olevan pullorivistön takaa. En ollut varma, kuinka kestävällä pohjalla mottoni enää oli. Vaikka kai tällaisen konsulentin pitäisi ainakin se tietää.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty