Bisnestarinoita 184

Bisnestarinoita 184

Unelmointia

Ne, jotka miettivät onnellisuutta, sairastuvat usein masennukseen. Oikeaan sellaiseen & big time.

Kun myy unelmansa, mitä jää jäljelle? Ei mitään.

Onnellisia ovat ne, jotka eivät ole unelmoi tai eivät ole unelmoineet. Ja kaikkien onnellisimpia ovat ne, jotka eivät edes tiedä, miten sellaista tehdään.

Eihän se varsinaisesti mitään elämistä ole, mutta tyypeillä näyttää silti menevän ihan hyvin. Sitä kutsutaan mielen suojaamiseksi toimintaympäristön muutoksilta. Mitään sen tärkeämpää en tällä hetkellä keksi. Edes itse bisneksen kannalta.

Seurannan, mittaroinnin ja paineistuksen kiristäminen organisaatiossa

kertoo – meille kaikille jotka jotain ymmärrämme – yleensä johtajan oman kontrollin menettämisestä. Arjen tekemiseltä puuttuu rakenne ja tiimi ympärillä alkaa alisuoriutumaan.

Ja sehän meiltä puuttuu: johtaja. Ja se tarkoittaa juuri sitä, mitä tuossa edellä sanoin: kiristäminen, kontrolli, alisuorituminen. Usein juuri tuossa järjestyksessä. Kuin tuijottaisi erämaan laidassa uuden päivän nousua, joka ei vain tapahdu. Tämä voisi olla pahempaakin, mutta se voisi olla myös ok. Olen vain niin sekaisin suurimman osan ajasta. Kun asiat eivät suju, hukun näihin mietteisiini.

Sekoan, siis en ole.

Minulla ei ole menetettävää ja se on aina hyvä lähtökohta. Ei kontrollia eikä halua omistaa.

Ihmiset jatkavat matkaa. Se on myös tosiasia.

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, että kaikki jatkuu kuitenkin ihan tavallisesti: kaikki on normaalia. Kukaan ei huomaa mitään. Ja itse elän ihan reunalla, kuilun partaalla, sekaisin kuin muumipappa porealtaassa.

Onneksi työ vapauttaa. Näistä ajatuksista ja pakottaa todellisuuteen.

-Koeponnistitko sen meidän suunnitelman jo?

Kukaan alan mies ei koskaan kysy häh? tai minkä suunnitelman? vaan isolla itsevarmuudella todistaa ajatustensa kuolemaa kuin ulkopuolinen – miltä se itse asiassa tuntuukin – ja on kuin ei olisikaan.

-Totta kai. Aika paskaa rili.

-Mitä siitä teidän webinaarista tuli? Menestys?

Niinku siitä, joka peruttiin? Ehkä ei.

Miksi olen taas saatellut itseni tähän kyseenalaiseen tilanteeseen? Minäkin teen valintoja, joiden pitäisi parantaa elämää ja kuitenkin tiedän, että hyvien valintojen tekeminen vaatii liikaa ponnisteluja, ja niin elämä hyvästä tahdosta huolimatta alkaa ajelehtia kuin Marilyn kuohuvassa koskessa.

Eikä minua edes ajanut ahneus kuten niin monia kollegoitani vaan se, millaista elämää tahdoin luoda mutta mihin minusta ei ollut.

Tavoitteet & todellisuus.

Ei, tämä oli sateinen yö halvassa amerikkalaisessa gangsterielokuvassa, jossa kuvat lakkaavat elämästä ja jäljelle jää lauantaisen aamuyön tympeys.

Ja samasta kumpujen yöstä nousee aina uudestaan sama kysymys: miten annoin asioiden kehittyä näin pitkälle? Miksen vain keskittynyt siihen, miten tulla rikkaaksi?

Ehkä se johtui siitä, että sain vain huonoja ideoita.

Toisaalta olen aina ollut hyvä ratkaisemaan ongelmia. Do it, cowboy, all we need is fun. Vaikka ne sanovat, että sinnikkyys ja ahkeruus palkitsevat lopuksi. Kärsivällisyys ei vaan tahdo oikein riittää tuollaiseen.

Ajattelin aina, että en halua päätyä noiden äijien kyytiin, jotka löyhkäävät epätoivolta. Mutta ei sellaista pidä koskaan ajatella. Että mitä ei halua, koska sen saa ja ihan liikaa sen lisäksi.

Enjoy the party, punk.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 118

Bisnestarinoita 118

Atomit

Eräällä etäalaisellani on tapana suuttuessaan hokea, että kohta hän räjähtää atomeiksi. Olen mielessäni toivonut usein vastaavissa hetkissä, että voisin poistaa atomini kierrosta kokonaan ja sanoutua irti maailmankaikkeudesta. Se tuntuisi lopullisemmalta.

Etäalainen ei tarkoita, että hänen toimistonsa olisi Seattlessa.

Hän on vaan periaatteessa jotakin alempaa rotua, jossakin aivan toisessa yritysulottuvuudessa, ja tapaan häntä sattumalta korkeintaan pari kertaa vuodessa. Tai ehkä pikemmin minä edustan hänelle herrarotua, jota hänen tulee henkensäkin pitimiksi katsoa ylöspäin.

Tällaista ei tapahdu enää kaikkialla mutta meillä kyllä. Olen kuullut, että joillakin työpaikoilla esimiehen luo mennään kaveeraamaan.

Se on kyllä liikaa. Ei sellaisesta hyvää seuraa. Komentoketjut hämärtyvät ja kohta ei enää tiedä, ketä totella ja kenet panna tottelemaan. Ihan punakaarti! Tai ruotsalainen työpaikkademokratia! Tai ELY-keskus! (en tiedä, mistä tuo viimeinen tuli)

No niin. Siispä törmäsin tähän etäalaiseeni kävellessäni itsetyytyväisenä lounaalta takaisin ofisille, ja jostakin nenääni tulvahti kesäheinän läpitunkeva haju. Ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli hänen uskottavuutensa tuhoaminen. Mutta sitten pohdin, ettei hän toisaalta koskaan kuulunut sisäpiiriin…

Tilanne oli pulmallinen. Varsinkin kun meillä kummallakin oli vielä työpaikka. Samassa talossa vieläpä, tosin eri rakennuksissa.

Hän oli ollut fiksu valinta silloin 20 vuotta sitten. Mutta 20 vuotta sitten on pitkä aika. Kuinka moni oikeasti uskaltaa miettiä, mitä kaikkea siinä ajassa ehtii tapahtua.

Miten ihmiselle käy 20 vuodessa??

Erityisesti sille ihmiselle, joka on rutiineille ja tavoille altis, tottumusten ohjaama aina synnytyskanavasta polttouuniin asti.

Katsoin tuota ihmistä ja tajusin syvän pysähtyneisyyden ja jälkeenjääneisyyden porhaltavan minua kohti. Hänen valkoinen, kolmiosainen kesäpukunsa oli muodikkaasti ryppyinen ja kaulassa oli rennosti sitaistu keväänvihreä huivi. Lisää virhepisteitä tuli mustista tennareista.

Minulla oli puoli sekuntia strategiaan eikä sitäkään strategian sanoittamiseen.

Mutta iästäni huolimatta olen liaani, tuo ketteryyden bambu.

-Ville, hyvä kun törmäsimme!

Sitten vinkkasin hänet aivan viereeni ja aloin kuiskia hänen korvaansa.

-Ota selvää, mitä G-osastossa oikein on meneillään. Ja sanomattakin selvää: raportoit vain minulle.

Mikään ei saa pönäkkyyttä vahvistumaan yhtälailla kuin salainen tehtävä. Mikä tärkeys! Millään toisella yksittäisellä asialla ei ole yhtä helppoa huijata kurjuuteen syöksynyttä ihmispoloa kuin antamalla hänelle ja vain hänelle outoa tekemistä.

-Hoitanet asian?

-Totta kai! Onhan tunnuslauseeni: tutusta voi tulla vieras silmänräpäyksessä.

Nyökkäsin vakavana vaikka olin kuolla nauruun. Ei tällaista tapahdu oikeasti, ja silti seison keskellä tällaista kolmannen luokan farssia.

Tiesin, että nyt jos koskaan oli oikea hetki ryhtyä vainoharhaiseksi.

Kuljin hitaasti kuin jokaista askeltani tietoisesti harkiten (”Oikea kävely”) ja mielessäni pyöri vanha lause: sinulla ei ole enää paikkaa täällä.

Lause oli kiusallinen seuralainen, sillä se saattoi tarkoittaa mitä tahansa. Nyt minun oli oltava selkeä, ehkä selkeämpi kuin koskaan. Ja se tarkoitti vain yhtä asiaa: käännän itseni pois päältä, lakkaan olemasta henkilökohtainen ja samalla teen itsestäni ainakin omissa silmissäni yli-ihmisen. Ja sitä olenkin, sillä olen itse valinnut olemiseni tason ja muodon. Ja voin kertoa sinulle suoraan sen: siihen ei pysty kuin harva ja valittu.

Näitä sisäisiä liekkejäni lietsoessani ja valkeita purjeitani ihaillessani päädyin kuin huomaamattani deskini ääreen ja vt. katseli minua kummissaan.

-Mikä suo minulle tämän ilon?

Sitten hän kertoi, että olin hymyillyt kauneinta hymyäni tajuamatta sitä itse. Ehkä kontrollin saattoi kadottaa yhtä nopeasti kuin sen on hankkinut. En halunnut uskoa sitä, joten ainakaan minulle ei käy niin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty