Karuselli

Kerron seuraavaksi jotain… Raotan sinulle salaisuuteni verhoa nyt jo toisen kerran. Ota tämä luottamuksen osoituksena, koska sitä se on.

Olen intohimoinen yhdestä asiasta: karuselli. Nyt se on sanottu. Karuselli.

Näe minut ruosteisessa aaltopeltihallissa muutaman työmaavalon ympäröimänä puuhastamassa rakkaan karusellini kanssa. Olen poistanut Coca Colalla kaiken ruosteen. Öljynnyt hammaspyörät. Kiillottanut hepat ja norsut ja seeprat. Saanut äärimmäistä ongelmanratkaisukykyäni käyttäen hilpeän musiikinkin soimaan.

Jotkut sanovat, että se johtuu lapsuuden traumasta.

Top3 syyt ovat nämä:

  • En päässyt lapsensa tarpeeksi usein Linnanmäelle.
  • Minut suljettiin rangaistukseksi liian usein liian pieneen tilaan liian pitkäksi aikaa ja tila alkoi pyöriä silmissäni.
  • Äitini oli kylmä lahna.

Aikuisena ei saa takaisin sitä, minkä lapsena on menettänyt, vaikka muuta väitetään. Ei voi enää kavuta karusellin kyytiin.

  • Koska se on homoa.
  • Ei se ole sama kuin lapsena.
  • Elämä on vaikeaa.

Ei ole nykyhetken voittanutta.

Silti on pakko muistella vanhoja. Kirjoitin murrosikäisenä riiminpätkän piisiin:

Selli oli karu/mutta onnekseni se pyöri.

Piisin nimeksi piti tulla Karuselli, mutta ei siitä koskaan tullut mitään. Suuri Manito lähetti sen armosta melkein heti samaan paikkaan mistä se tulikin.

Tiesin jo silloin, että minussa on jotakin vialla. Tunsin olevani erityislaatuinen. Ja luulen, että niiltä samoilta jaloilta tuli myös tämä outo kiinnostuksen kohde.

Ja tiedätkö oikeasti mitä (ja totta kai tiedät, jos olet kokenut edes etäisesti jotakin sellaista kuin minä):

Ei se ole yhtään ollenkaan vain sitä, että innostuu jostakin.

Se innostuksen kohteesi innostuu sinusta takaisin! Se on kuin joku uskomaton nainen suutelee sinua ja sinä vaan suutelet takaisin, koska se nainen ja se koko juttu. Ja kaikki se, mitä siitä voi seurata ja mistä ei vaan koskaan tiedä.

Sillä nämä viisaudet voi lunastaa vain elämällä. Piste.

Ja tämän seuraavan sanominen sattuu vatsaan: (Tässä vaiheessa ihmettelet, mitä tekemistä tällä on ofiselämän ja muun siihen välittömästi kuuluvan kanssa, here it comes:) Kestän duuniani koska karuselli. Kun saan puuhata karusellini ympärillä, kestän mitä vaan.

On aamuja, jolloin uhoan töihin kävellessäni kuin Eino Leino:

Oi, tulkaa te murheet ja vastukset!

Koska karuselli tekee minusta voittamattoman. On vaikea sanoa mitään sellaista, mikä oikeasti selittäisi, mistä on kyse. Samaa kuin yrittäisi selittää sitä, että elämä on hyvää, koska jokainen selitys on valehtelua.

Mutta karuselli. Kun veivaan sen pyörimään, se on kuin musiikkia. Tai oikeammin: se on musiikkia.

Se on ainut musiikki, jonka kuulen.

Kaiken kertomani perusteella tiedät, miten ahdistunut olen. Ja miten vihainen olen kaikille, tai melkein kaikille, kaiken aikaa. Ja sitten minulla on elämässäni yksi asia, jota rakastan ja se rakastaa minua takaisin. Ikuisessa liikkeessään, kolinassa, iloisessa, kaikuvassa ja ilmoille pyrkivässä naurussa. Kun katselen elämäni vaakaa,

karuselli painaa toisen vaakakupin lattiaan vaikka toisessa on tuhat palaveria.

Niin toivon sydämestäni, että sinullakin olisi oma karuselli. Snif.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s