Bisnestarinoita 153

Bisnestarinoita 153

Kaikki kulkevat tätä kautta

Onko sinulle koskaan käynyt niin, että kuulet jostakin keskustelusta lauseenpätkän, joka alkaa puskea tähtiä mielesi taivaankanteen? On kyllä, jos olet inhimillinen ihminen. (Ellet ole, miksi lukisit tätäkään enää eteenpäin?)

– … henkilöstö kaipaa käsittelyä…

Isän kädestäkö? Minua kylmäsi: vanha orjatalous saattaa palata milloin tahansa. Uuden ja näyttävän sivistyksen kuori on ohut ja vain sattuma näyttää pitävän sitä koossa. Tämä on bisnesmaailmassa yleisempää kuin luuletkaan. Ja eräänä päivänä heräät sille, ettet tiennyt siitä mitään. Bisneksestä, maailmasta, itsestäsi – mistään. Miltä luulet, että silloin tuntuu? Vaikealta tuntuu kyllä.

Onneksi minulla oli muutakin ajateltavaa. Esimerkiksi: Miten minusta oli tullut tällainen, voittamaton? Ja miten olin onnistunut myymään sen muille niin halvalla, että kaikki halusivat heti ostaa?

Olen lahjakkuuteen taipuvainen, sitä kai se oli.

Elinvuoteni valuvat kuin vesi Vantaan joessa mutta en edelleenkään tiedä, onko minulla aikaa keksiä tätä parempia selityksiä sille mitä olen. Toisaalta: näillä mennään eikä meinata.

Palasin näistä kaikkien hyvinvointia edistävistä itsetutkiskelun maailmoista takaisin deskini ääreen ja yritin miettiä. Sitä, miten IT-osaston erittäin defensiivisen siilon (IT-osaston ydinosaaminen näyttää nykyisin keskittyvän siihen, että he saavat torpattua kaikki digihankkeet, jotta heiltä ei menisi duuni alta) voi houkutella murtumaan niin, että digitalisaatio syöpyy ihmisten tajuntaan ja digiteot ja digikäytännöt seuraavat automaationa.

Jotakin tapahtui: missio, joka hetki sitten näytti aivan impossiblelta, olikin yhtäkkiä edessäni kirkkaana visiona.

Kun ihmisellä on kaikki pyöräilykypärät päässä, olo on lämmin ja hyvä.

Ponkaisin pystyyn ja liitelin esittelemään ideaa vt. toimarille.

-Tiedätkö, miksi tämän maan digitalisaatiot epäonnistuvat?

-No? Vt. nosti laiskasti katseensa minuun, ja kuin sattumalta näin hänen kaula-aukkoonsa. (Monestako tämänkaltaisesta, iloisesta sattumasta sinun päiväsi koostuu? Ja silti et jää toljottamaan vaan olet fokusoitunut kuin Arabikevät?).

-Siksi että organisaatiot eivät osaa oppia muiden virheistä. Jos me saamme kerättyä ja analysoitua kaiken tähän asti julkaistun datan digikokeiluista, meidän etumatkamme kilpailijoihin kasvaa muutaman valovuoden mittaiseksi.

-Paljon sanottu.

-Paljon on myös dataa.

-Ja kuka tämän tekee? Sinä yksinkö?

-Jos saan koota pikku pataljoonani, homma on hoidettu nopeammin kuin Clooney saa pikakahvinsa.

-Paljon luvattu.

Paljon on myös miehiä maailmalla.

Vt. nyökkäsi ja laski tympääntyneenä katseensa näyttöönsä. Se sai hänen karmiininpunaisen huulipunansa näyttämään entistä karmiininpunaisemmalta. Lisäksi hänestä lehahti tuoksu, joka yhdisti inkivääriä ja ullakkoa – voisiko se olla Indian Pleasure?

Sitten tajunnassani räjähti: ”Yess! Lopultakin minulla oli oikeaa tekemistä.”

Pääsisin vaikuttamaan, jättämään bisnesmaailman kuuhun huikean kraaterin, joka todennäköisesti nimettäisiin minun mukaani. Tästä näkevät märkää unta muutkin kuin minä, mutta vain minä, minä yksin selviän tästä kuivin jaloin. Repikää siitä, suckers!

Minusta tulee The Mies, joka teki digihässäkästä digihimmelin. EI! Minä olen se, joka loi digialkuräjähdyksestä digikosmoksen. Visualisoin hetkessä kuvan, jossa erilaiset digiratkaisut kiertävät kuin planeetat säännöllisiä ratojaan ympärilläni.

Olen Aurinkokuningas ja Isä Aurinkoinen yhdessä 2.0.

Viheltelin ja steppailin käytävää pitkin A horse with no namen rytmeissä ja tunsin ihoni sekoavan liitoksistaan. Miten näin pienessä ruumiissa voi asustaa näin suuri sielu?

Kaivoin taskustani salaa painattamani käyntikortin ja hykertelin tyytyväisenä itsekseni:

Vice President of Universum Exports

You know his name.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 71

Bisnestarinoita 71

Karuselli

Kerron seuraavaksi jotain… Raotan sinulle salaisuuteni verhoa nyt jo toisen kerran. Ota tämä luottamuksen osoituksena, koska sitä se on.

Olen intohimoinen yhdestä asiasta: karuselli. Nyt se on sanottu. Karuselli.

Näe minut ruosteisessa aaltopeltihallissa muutaman työmaavalon ympäröimänä puuhastamassa rakkaan karusellini kanssa. Olen poistanut Coca Colalla kaiken ruosteen. Öljynnyt hammaspyörät. Kiillottanut hepat ja norsut ja seeprat. Saanut äärimmäistä ongelmanratkaisukykyäni käyttäen hilpeän musiikinkin soimaan.

Jotkut sanovat, että se johtuu lapsuuden traumasta.

Top3 syyt ovat nämä:

  • En päässyt lapsensa tarpeeksi usein Linnanmäelle.
  • Minut suljettiin rangaistukseksi liian usein liian pieneen tilaan liian pitkäksi aikaa ja tila alkoi pyöriä silmissäni.
  • Äitini oli kylmä lahna.

Aikuisena ei saa takaisin sitä, minkä lapsena on menettänyt, vaikka muuta väitetään. Ei voi enää kavuta karusellin kyytiin.

  • Koska se on homoa.
  • Ei se ole sama kuin lapsena.
  • Elämä on vaikeaa.

Ei ole nykyhetken voittanutta.

Silti on pakko muistella vanhoja. Kirjoitin murrosikäisenä riiminpätkän piisiin:

Selli oli karu/mutta onnekseni se pyöri.

Piisin nimeksi piti tulla Karuselli, mutta ei siitä koskaan tullut mitään. Suuri Manito lähetti sen armosta melkein heti samaan paikkaan mistä se tulikin.

Tiesin jo silloin, että minussa on jotakin vialla. Tunsin olevani erityislaatuinen. Ja luulen, että niiltä samoilta jaloilta tuli myös tämä outo kiinnostuksen kohde.

Ja tiedätkö oikeasti mitä (ja totta kai tiedät, jos olet kokenut edes etäisesti jotakin sellaista kuin minä):

Ei se ole yhtään ollenkaan vain sitä, että innostuu jostakin.

Se innostuksen kohteesi innostuu sinusta takaisin! Se on kuin joku uskomaton nainen suutelee sinua ja sinä vaan suutelet takaisin, koska se nainen ja se koko juttu. Ja kaikki se, mitä siitä voi seurata ja mistä ei vaan koskaan tiedä.

Sillä nämä viisaudet voi lunastaa vain elämällä. Piste.

Ja tämän seuraavan sanominen sattuu vatsaan: (Tässä vaiheessa ihmettelet, mitä tekemistä tällä on ofiselämän ja muun siihen välittömästi kuuluvan kanssa, here it comes:) Kestän duuniani koska karuselli. Kun saan puuhata karusellini ympärillä, kestän mitä vaan.

On aamuja, jolloin uhoan töihin kävellessäni kuin Eino Leino:

Oi, tulkaa te murheet ja vastukset!

Koska karuselli tekee minusta voittamattoman. On vaikea sanoa mitään sellaista, mikä oikeasti selittäisi, mistä on kyse. Samaa kuin yrittäisi selittää sitä, että elämä on hyvää, koska jokainen selitys on valehtelua.

Mutta karuselli. Kun veivaan sen pyörimään, se on kuin musiikkia. Tai oikeammin: se on musiikkia.

Se on ainut musiikki, jonka kuulen.

Kaiken kertomani perusteella tiedät, miten ahdistunut olen. Ja miten vihainen olen kaikille, tai melkein kaikille, kaiken aikaa. Ja sitten minulla on elämässäni yksi asia, jota rakastan ja se rakastaa minua takaisin. Ikuisessa liikkeessään, kolinassa, iloisessa, kaikuvassa ja ilmoille pyrkivässä naurussa. Kun katselen elämäni vaakaa,

karuselli painaa toisen vaakakupin lattiaan vaikka toisessa on tuhat palaveria.

Niin toivon sydämestäni, että sinullakin olisi oma karuselli. Snif.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty