Houreisia päiviä

Jokaisella yrityksellä on perintö. Jos sitä osataan vaalia oikein, se elää ja vaikuttaa ja takaa menestyksen jatkossakin. Perintö voidaan myös unohtaa tai hylätä uudistusten tieltä. Mutta samalla voidaan kadottaa se sielu, jolle yritys kerran rakennettiin.

– Tämä on paratiisi.

Siinä firman perustajan ainoa lause, joka jäi elämään ja jonka minäkin olen kuullut. Tiedän, että hän oli hullu natsi, mutta hän oli samalla aito bisnesvainukoira.

Siksi jatkoin tätä lausetta toisinaan omalla ajallani:

– … ahkeralle.

Tai

– … visionäärille.

Entisinä aikoina oli kuviteltu, että paratiisi sijaitsi ATK-osastolla, jossa 70 neitsytdevaajaa odotti pallit pakottaen urhean HR-soturittaren itsetuhoista loppua.

Sen jälkeen on täytynyt tapahtua yhtä ja toista, mistä johtajakaan ei olisi ollut ylpeä.

Paratiisi täyttyi parasiiteilla, vähitellen. Olin yksi heistä.

Näin ei olisi pitänyt käydä ja näin kävi. (Tämä muistutti elämääni ja sen monia episodeja, mutta niistä myöhemmin. Ehkä ei.) Perustaja halusi luoda jotakin todella hyvää ja onnistuikin siinä. Ne, joiden olisi pitänyt luoda loisto, epäonnistuivat. Palkkasivat vääränlaista väkeä, eivät osanneet johtaa niitä tai ne eivät olleet johdettavissa.

Elämä oli kuollutta.

Tiedän, tämä on paradoksi. Mutta jokainen tietää, että yritys on kirjaimellisesti kykyä pitää yrittäminen elossa. Joka päivä. Sama homma jokaisessa suhteessa.

Tarvitsin jonkun, joka tekisi nykytilasta analyysin, mieluiten sellaisen kokonaisen. Sitten näkisin, mistä kaikesta on kyse. Sitten minä vain täyttäisin tuon saamani näyn, sillä voima virtasi minussa ja olin jälleen elossa.

Vt. istui todella tympeän näköisenä koneessaan kiinni sinistä valoa heijastaen.

– Minulla on resursseja.

– Niin sinä väität. Itse asiassa olet väittänyt siitä lähtien, kun sinut palkattiin tänne.

– Mutta minä tiedän.

– Ei kukaan voi tietää, et edes sinä.

Tämä oli hyödytöntä. Tunsin ihollani, miten hukkasimme arvokasta perintöä joka hetki.

– Liiketoiminta, joka ei uudistu, on kuollut.

– Kerro jotain uutta.

– Ei kyse ole tiedosta vaan tekemisestä.

– Niin aina. Näytä meille tekeminen, sitten uskon.

Näytin hänelle. Piirsin fläpille, mitä lean, teal ja ubique tekevät yritykselle, kun ne kerrotaan keskenään kymmenenteen potenssiin. Asia kävi saman tien selväksi kaikille!

Lopultakin pääsisin haamuista eroon, ajattelin.

Vaikka sitten en enää tietäisi, mitä tekisin.

Olin mielestäni ansainnut yhden joten lähdin kaksille. Mitä rankemman homman on hoitanut, sitä helpommin kahdesta tulee kolme ja kolmesta neljä. Sä tiedät.

Ansaitsemista on tänä päivänä niin monenlaista.

Tämä ei oikeastaan ollut minun lauseeni vaan sen, joka istui vieressäni baaritiskillä. Nostin lasiani. Ei reaktiota.

Miten elämästä tuli näin eristynyttä? Meillä olisi kaikki mahdollisuudet elää yhdessä ja tehdä parempia juttuja ja silti valitsemme nämä valtavat etäisyydet.

Olin vanhentunut ennenaikaisesti. Ehkä tämä oli sitä.

Kotiin mennessäni kuljin työpaikkani ohi. Mieleni teki heitellä lumipalloja ikkunoihin ja huudella törkeyksiä. Ehkä minun vain pitäisi tehdä jotain elämälleni.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s