Bisnestarinoita 172

Bisnestarinoita 172

Kauhun tasapaino

Siis oikeasti: oranssit muovituolit? Samanlaiset, joita oli varattu lapsuuteni uimahallissa eläkeläisille ja muille händikäpeille, joista oli uimaan tasan yksi altaanmitta. Nämä olivat vain selvästi likaisempia, ja taukotilana muuten käytettävässä neukkarissa haisi punainen äijähiki. MOT: maailmassa on vielä paikkoja, joissa taskussa oleva käsi puristettiin nyrkkiin, kun nähtiin puku ja kravatti.

Tämä kaikki antoi minulle täyden oikeutuksen vahvaan ylenkatseeseen.

Meidän advange-valmennus ja taksat tässä ympäristössä? Näiltä pienyrittäjiltä vedätettävät muutamat tonnit eivät maksaisi vaivaa.

Jos olisin joku rookie, olisin voinut kuvitella, että tämä oli (eläin)koe, ja selviämistäni sokkelossa tarkkailtaisiin. Mutta minä olin minä, päätynyt tänne jonkun sales callin seurauksena eli käytännössä kohtalon oikusta. Ihan paskaa kyllä.

Siihen se äijä sitten ilmestyi käsi ojossa, kun seisoin tuon niin kutsutun neukkarin ovella ja arvoin vakavasti, mennäkö sisään vai ei.

– Kyrtyrin Janne.

– Jorma.

Pelkällä etunimellä esittely loi ultrarentoa tunnelmaa meidän välillemme. Saatoin melkein kuulla, miten bondaushormonit olivat jo valonnopeassa liikkeessä meissä ja meidän välillä, vaikka tämä kaikki oli tietenkin pelkkää kielipeliä.

Katsoin tuota tukevaa ja karua fyysisyyttään elävää könsikästä tarkemmin. Vain hetkeä aiemmin päästä sipaistu lippalakki oli jättänyt punaisen rantun pitkälle pakenevan hiusrajan alapuolelle. Ei ollut äijä mikään vaatteilla koreilija. Toisaalta minun oli myönnettävä, että kauhtunut sininen haalari puki häntä kuin toinen iho.

Olin sen verta muutamaa senttiä häntä pitempi, että saatoin katsoa häntä alaspäin ja ihan huomaamattakin nenänvarttani pitkin. Jotkut sanovat ettei koolla ole väliä, mutta ne eivät tiedä myyntityöstä mitään. Totta kai koolla on väliä ja vasta paljon sen jälkeen mietitään, miten sitä käytetään.

Siinä sitten istuttiin. Ja sellaisessa tilanteessa minä odotan.

Koska ihan jokainen tulee epävarmaksi, kun hiljaisuus hiipii puristamaan palleja, oli niitä kasvatettu tai ei.

– Niin, sellaista meillä olisi tässä, että pitäisi tuota johtoa kehittää, kun ei minusta oikein ole siihen enkä minä elä ikuisesti.

– Ja mitenkäs sitä johtoa pitäisi kehittää?

Mieluiten sellainen flätti organisaatio, itseohjautuvuutta ja leania.

No ohhoh! Ja jatkoa seurasi.

– Niin, sinä Jormahan olet sen Pekan veli, Martin poikia vai mitä?

Mitä kettua tämä oli? Ensin tämä puhuu kuin idealismiinsa hurahtanut kloppi ja heti perään tämä yllättävä käänne henkilökohtaisuuksiin. Eli suoraan tarkimmin varjeltuun salaisuuteeni. Kukaan ei ole koskaan saanut tietää alkuperääni, jota häpeän syvästi. Ja nyt tuo äijä pulpahtaa jostakin tyhjästä, ja hänellä on valmiudet räjäyttää vaivalla rakentamani elämä tuolla lattealla paljastuksen semtexillä. Vihasiko hän minua vai mistä tässä oli kyse?

Yhtäkkiä kuulin kaduilla kaikuvat kivun äänet. Ja tunsin, että kaikki tärkeä tapahtui nyt, näiden neljän seinän sisällä. Siitä tiesin, mitä minun oli tehtävä. Kauneus on kuoleman lumoava tuoksu.

– Niin mitä sinä yrität sanoa?

-En yritä, minä sanon.

Hänen itsevarmuutensa – ja mistä hän sai sen? – oli ihailtavaa kuin varmaan kuolemaan syöksyvien sotilaiden. For Queen and country! Stand and deliver!

-Mutta sinä olet yrittäjä, etkö olekin?

-Kyllä, munaskuita myöten.

Jos hän olisi tuota sanoessaan ollut yksin kotona, hän olisi raapinut rintakarvojaan ja päästänyt mölisevää uououo-äännettä.

-Sitten sinun on parempi jatkaa yrittämistä.

Minusta tuntui kuin olisin noussut vaikken ollut ehtinyt istuutua. Sellaista se on, kohottautuminen, kun löytää tahtonsa missä tahansa olosuhteissa. Never look back.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 111

Bisnestarinoita 111

Lean-pimu

Tiedätkö sen tunteen, kun kaksi toisilleen vastakkaista ajatusta alkavat mielessäsi taistella huomiostasi ja sielustasi? Tiedät kyllä. Ja jos et ole syntynyt eilen, tiedät myös, että se on usein vasta alkua.

Vt. toimari oli palkannut meidän organisaatiomme eräänlaisen lean-asiantuntijan.

Siis todella tyhmää! Jokainen palkattu tyyppi on huge risk! Paljon suurempi kuin että kilpailija nappaisi hänet, jos hän olisi ulkoistettuna. (Tämä on vahva tunteeni.) Lisäksi

  • Maailma on täynnä epätoivoisia tyyppejä palkattavaksi
  • Kuka on oikeasti toista parempi?
  • on aika idioottikirahvi

Mutta vuodet, ne ovat tehneet minusta aidon zen-tyypin.

Totta kai hyväksyin tosiasiat sellaisenaan ja otin vastaan elämän. Ja kuten olet huomannut, mikään ei enää ravista mielenrauhaani vaan olen kuin se alarinteessä kasvava kirsikkapuu: ikiaikaisen vakaa ja ihmisten ilon nöyrä palvelija.

Tuo lean-pimu oli pieni, kalju ja täynnä energiaa. Ja hänellä oli aina jostain jotain sanottavaa.

-Tuo teidän tapa tehdä työtä ei ole kovin ketterää.

-Tuo on kuultu jo monta kertaa ennenkin!

-Mutta mitä se auttaa!? Suurin osa teidän jutuista keskittyy sisäsiittoiseen puuhasteluun asiakasarvon sijasta!

-Anteeksi mitä?

-Anteeksi kuka? Tällä menolla te olette hetkessä ennenaikaisessa haudassa!

Tuon kyllä olen tiennyt jo aikaa. Taidan olla ainut.

-Kyllä tuo nyt liioittelulta kuulostaa!

-Vai niin! Mietitään sitten vaikka hetki, miten tässä yrityksessä jatkuva parantaminen toteutuu. Kertokaas se!

-Siten, että… Aina välillä katsotaan, että miten näistä vanhoista tavoista ja ihmisistä saadaan enemmän irti…

-Joo-o! Siltä se minustakin on näyttänyt! Mitään todellista ajatustakaan ei näy olevan siitä, että suurin hukka on ihmisten osaamisen käyttämättä jättäminen. Ja että jatkuvaa parantamista tuetaan toiminnan mittaamisella ja mittareiden viemisellä osaksi päivittäistä johtamista. Puhumattakaan, että veisitte ajatukset käytäntöön!

Jos tytöllä olisi tukkaa, se olisi sininen, veikkaan.

-Siksihän me sinut tänne palkattiin! Että saisit jotain aikaiseksi!

-Ettepäs palkanneet! Vaan siksi, että voisitte antaa sellaisen mielikuvan, että teette jotakin. Että voisitte väittää, että homma on hoidossa. Ja että todellisuudessa voisitte harjoittaa tätä loputonta itsetyydytystänne näissä seremoniaalisissa palavereissa ja kokouksissa. ETTÄ MITÄHÄN VITTUA??

Tässä kohtaa puheenjohtaja tavallisesti ehdottaisi pientä taukoa.

-No, kun kerran olet niin paljon fiksumpi kuin me kaikki yhteensä, niin kerropas meille, mitä meidän kannattaisi seuraavaksi tehdä.

Tytön koko kuula loisti sellasta voittajan hymyä, että vt:n sarkasmi jäi pinon alimmaiseksi kuin kaatopaikalle kipattu päivän ensimmäinen kuorma. Tyttö oli tämän organisaation ainut vapaaottelija tai ei ainakaan pelännyt turpaan saamista.

-Onko kukaan teistä kuullut joskus paikan päälle menemisestä? Että niin kuin mentäisiin oikeasti katsomaan, miten hommat sujuvat ja miten niitä tehdään?

Syvä hiljaisuus on joskus kuilua syleilevän erimielisyyden merkki. Joskus myös heikko signaali pidätellystä raivosta ja murhanhimosta. Miksi valita kun voi saada molemmat?

Minä puolestaan myönsin tyhmyyteni. Olin oman elämäni jaskajokunen ja pidin tuosta pienestä vähätukkaisesta tytöstä. Miksi? Näinkö hänessä itseni nuorena? Mielelläni olisin nähnyt. Taisin vain kaivata tuota hänen vimmaansa itsellenikin. Edes vähän edes joskus.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 110

Bisnestarinoita 110

Suurta erillisyyttä

Miksei minusta tullut kirjailijaa, koska silloin minulla olisi kotiläksyjä loppuelämäksi? Kaipasin elämääni sisältöjä, merkityksiä ja tarkoituksia. Kaipasin paljon. Niin paljon.

Juuri silloin asiakas soitti. Poikkeuksellisesti vastasin.

-Meillä on ongelma, kuulin jonkun huohottavan puhelimeen. Sitten tunnistin soittajan äänen.

-Kerro lisää.

-Tule tänne niin kerron. Nyt heti!

Kuulin huohotuksen vielä korvissani, kun otin takkini tuolin selkämykseltä ja lähdin. Tällaisia äkkilähtöjä ei tapahtunut minulle usein.

Mikä saa ihmisen liikkeelle?

Toimari, pitkä tumma nainen, oli minua vastassa onnettoman näköisenä. Jätesäkin kokoiset pussit silmien alla, rinsikoiden olkaimet ristissä (joku Uusi Juttu?) ja ranka kuin Pisan torni. Lean in!

-Mikä tematiikka? katselin toimaria kuin hai laivaa.

Kulttuuri tapahtuu, kun johto ei katsele, hän vastasi katsellen jonnekin kaukaisuuteen. Vastasin samalla mitalla.

Kulttuurin saa vaihdettua yt:illä peloksi tai vaihtamalla johtoryhmän ja hallituksen.

-Mutta jos kultuuri on väärä! Vaihdellaanko mittareita, jotta saadaan tilanne näyttämään hyvältä?!

Kulttuuria pitää myös johtaa! lähdin huutamaan kilpaa hänen kanssaan kunnes rauhotuin. – Mikä sinua vaivaa? Ennen olit tiikeri ja nykyisin… hanhi.

En tiedä, mitä väliä sanoillani voisi olla. Tietenkin halusin auttaa, mutta toisaalta voisin yhtä hyvin kuolla, koska olin jo ehtinyt elää. Olinko yhtään parempi kuin hän? Hänen hiuspehkonsa oli näkökulmasta riippuen eläväinen tai sekaisin. Hetkeen en ollut varma, tulisiko tästä vielä hyvä. Ja hän vain aukoi suutaan.

-Jokaisella organisaatiolla on kriittinen jäätymispiste kun se kasvaa isoksi. Kun se kasvaa yli sen pisteen, järkevät tai pienetkin asiat voivat mennä tosi hankaliksi ja vaikeaksi.

-Sano nyt herranjumala, mistä on kyse!

Viimein hän oli valmis kakaisemaan.

-Minulla on suhde meidän CDO:n kanssa. Kaikki tietää.

-Mitä väliä. Lentäköön ensimmäinen kivi. Kuka vielä uskoo rakkauden rajoittamiseen?

-Hän on nainen…

-Niin olet sinäkin.

-… ja edessäpäin ollaan niin suvaitsevaisia, mutta takanapäin lyödään ja kieltäydytään tekemästä bisnestä yhdessä. Ollaan surullisia ja pysähtyneitä

Kun hän sanoi noin, hänen naamansa näytti aivan Helena Haavistolta. Minun täytyi olla Keijo Komppa. Aivan, tämä ei enää ollut konsultointia vaan Naapurilähiö.

-Tuossa ei taida vielä olla kaikki?

-Ei olekaan…

Miksi ihmisten kanssa keskusteleminen on mennyt niin vaikeaksi? Siksikö että elo on vaikeaa vai siksi asiat vaikeampia kuin koskaan? Vai koska on pakko puhua asioista jonkun kanssa vaikkei haluaisi eikä osaisi?

-No, sanotko vai pitääkö arvata?

-Arvaa mieluummin…

Johtiko tuo ihminen vielä hetki sitten 900 miljoonan euron vaihtoa tekevää pörssiyhtiötä?

-Oukei: olet hurahtanut 8-osaiseen polkuun.

-MISTÄ TIESIT??!

Kannattaa kysyä miehiltä, jotka tietävät.

Asioilla on tapana järjestyä, totesin mieleni itsetyytyväisyydessä. Antaa tuulen kukkia.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 85

Bisnestarinoita 85

Määrätietoinen mies

Neukkari tuntui valoisalta kuin aurinkoinen himmeli Pattayan rannalla. Koska siellä istuivat vt. toimari, joka huokui

Lämpöä

Empatiaa

Viisautta

Ja sitten Erkki, joka oli

Viisauden

Kirkkauden

Elinvoiman

Tonava.

Mutta oli Erkillä murheensa. Hänellä oli sellainen käsitys, että maailma oli hänet pettänyt. Mutta lähinnä se oli hänen vaimonsa, joka oli hänet pettänyt. Mutta oli siinäkin. Ainakin Erkille.

Ja kolmantena minä, nukahtamaisillani.

Totuus on, että kaksi kolmesta on kuitenkin riittävästi mihin tahansa hommaan. Myös tähän käsillä olevaan.

Koska meillä oli selkeä tehtävä: irtisanoa ihminen, jota ei voinut irtisanoa. Niin väitettiin. Mutta jos (työ)historia on jotakin opettanut, jokainen voidaan irtisanoa.

Mahdoton on päättäväiselle ihmiselle vain tarkemman suunnittelun ikävä.

Mutta miksi irtisanoa juuri hänet? Aiemminkin sanottiin koko tiimi irti sen takia, että saatiin joku pihalle ja äkkiä. En tiedä. Siinä mielessä kaikessa oli haikea tunnelma. Jotakin tämän takana täytyi olla.

Meille kerrottiin vain, että mies oli seonnut. Ei sellainen tee hyvää virman maineelle. Hän oli alkanut toistaa lausetta ”Olen määrätietoinen mies.”.

Jossain unen ja valveen rajamailla tajusin, että ne halusivat välttämättä lähettää ykköstykkinsä eli minut kuulustelemaan miestä, ennen kuin tuomio julistetaan. Kuitenkin aika massiivisesta interventiosta kyse. Tuhansien ihmiskohtaloitten aamunkoitto ja sen sellaista. Ja silti jokainen tietää, että elämä kantaa.

Oudolla tavalla tuosta huuruisesta hetkestäni virkistyneenä pomppasin pystyyn ja noudin miehen maailman pienimpään neukkariin: 2 jakkaraa, 2 neliötä.

Melko pian selvisi, että kyse oli äitisuhteesta. Siitä, mitä äiti oli sanonut pojalleen kuolinvuoteellaan, pojan viisivuotissyntymäpäivänä: ”Pysy aina määrätietoisena.”

Miten tämä oli lauennut nyt, 50 vuotta myöhemmin, kuin aamukamreeri kahden kuukauden selibaatin jälkeen?

Siten, että mies oli aamupalaverissa lopulta ymmärtänyt, mitä äiti tarkoitti. Hän oli tähän asti tehnyt päättäväisesti kaiken, mihin oli ryhtynyt. Aivan kaiken, avioliitostaan ja lasten tekemisestä aina uraan ja metsästyskerhon mitaleihin ja saaliin oikeudenmukaiseen jakoon.

Mutta nyt, niin hän kertoi minulle, hän tajusi, että äiti oli tarkoittanut, että kaikkea tietoa oli määränsä muttei enempää. Eikä ahneuksissa saanut tavoitella kuun juustoisia reikiä. Siksi tämä oli nyt kertakaikkinen kaiken tähänastisen loppu ja nyt alkoi uusi elämä, määrä tietoinen elämä.

Mies naureskeli, kaiken päättäväisyytensä kadottaneena. Tästä syystä tunsin syvää epäluuloa ihmisiä kohtaan: luulevat, että oivaltaminen johtaa parempaan. Ei johda.

Kolmen kohdan toimintamalli syntyi itsestään

  • Mies varhaiseläkkeelle täältä vänisemästä
  • Määrätietoisuuden uudelleen määrittely ja vahvistaminen organisaatiossa
  • Mielentilatestit ja terapeuttisten palaverien lanseeraus kustannuksia säästämättä

Asiat on tarkoitettu hoidettaviksi, puut pilkottaviksi. Lean on sitä, että osaa nojata eteenpäin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 74

Bisnestarinoita 74

Houreisia päiviä

Jokaisella yrityksellä on perintö. Jos sitä osataan vaalia oikein, se elää ja vaikuttaa ja takaa menestyksen jatkossakin. Perintö voidaan myös unohtaa tai hylätä uudistusten tieltä. Mutta samalla voidaan kadottaa se sielu, jolle yritys kerran rakennettiin.

– Tämä on paratiisi.

Siinä firman perustajan ainoa lause, joka jäi elämään ja jonka minäkin olen kuullut. Tiedän, että hän oli hullu natsi, mutta hän oli samalla aito bisnesvainukoira.

Siksi jatkoin tätä lausetta toisinaan omalla ajallani:

– … ahkeralle.

Tai

– … visionäärille.

Entisinä aikoina oli kuviteltu, että paratiisi sijaitsi ATK-osastolla, jossa 70 neitsytdevaajaa odotti pallit pakottaen urhean HR-soturittaren itsetuhoista loppua.

Sen jälkeen on täytynyt tapahtua yhtä ja toista, mistä johtajakaan ei olisi ollut ylpeä.

Paratiisi täyttyi parasiiteilla, vähitellen. Olin yksi heistä.

Näin ei olisi pitänyt käydä ja näin kävi. (Tämä muistutti elämääni ja sen monia episodeja, mutta niistä myöhemmin. Ehkä ei.) Perustaja halusi luoda jotakin todella hyvää ja onnistuikin siinä. Ne, joiden olisi pitänyt luoda loisto, epäonnistuivat. Palkkasivat vääränlaista väkeä, eivät osanneet johtaa niitä tai ne eivät olleet johdettavissa.

Elämä oli kuollutta.

Tiedän, tämä on paradoksi. Mutta jokainen tietää, että yritys on kirjaimellisesti kykyä pitää yrittäminen elossa. Joka päivä. Sama homma jokaisessa suhteessa.

Tarvitsin jonkun, joka tekisi nykytilasta analyysin, mieluiten sellaisen kokonaisen. Sitten näkisin, mistä kaikesta on kyse. Sitten minä vain täyttäisin tuon saamani näyn, sillä voima virtasi minussa ja olin jälleen elossa.

Vt. istui todella tympeän näköisenä koneessaan kiinni sinistä valoa heijastaen.

– Minulla on resursseja.

– Niin sinä väität. Itse asiassa olet väittänyt siitä lähtien, kun sinut palkattiin tänne.

– Mutta minä tiedän.

– Ei kukaan voi tietää, et edes sinä.

Tämä oli hyödytöntä. Tunsin ihollani, miten hukkasimme arvokasta perintöä joka hetki.

– Liiketoiminta, joka ei uudistu, on kuollut.

– Kerro jotain uutta.

– Ei kyse ole tiedosta vaan tekemisestä.

– Niin aina. Näytä meille tekeminen, sitten uskon.

Näytin hänelle. Piirsin fläpille, mitä lean, teal ja ubique tekevät yritykselle, kun ne kerrotaan keskenään kymmenenteen potenssiin. Asia kävi saman tien selväksi kaikille!

Lopultakin pääsisin haamuista eroon, ajattelin.

Vaikka sitten en enää tietäisi, mitä tekisin.

Olin mielestäni ansainnut yhden joten lähdin kaksille. Mitä rankemman homman on hoitanut, sitä helpommin kahdesta tulee kolme ja kolmesta neljä. Sä tiedät.

Ansaitsemista on tänä päivänä niin monenlaista.

Tämä ei oikeastaan ollut minun lauseeni vaan sen, joka istui vieressäni baaritiskillä. Nostin lasiani. Ei reaktiota.

Miten elämästä tuli näin eristynyttä? Meillä olisi kaikki mahdollisuudet elää yhdessä ja tehdä parempia juttuja ja silti valitsemme nämä valtavat etäisyydet.

Olin vanhentunut ennenaikaisesti. Ehkä tämä oli sitä.

Kotiin mennessäni kuljin työpaikkani ohi. Mieleni teki heitellä lumipalloja ikkunoihin ja huudella törkeyksiä. Ehkä minun vain pitäisi tehdä jotain elämälleni.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty