Bisnestarinoita 187

Bisnestarinoita 187

Vaalea hahmo pimeydessä

Luulin, ettei tässä mitään. Ihan normaali päivä. Ihmiset ovat ihmisiä. Räkänokista tulee miehiä. Itsepresentaatio on arkea.

Miksi luulo ei ole hyvä asia? Koska luuloihin liimaudutaan ihan liikaa ja koska niistä huomataan vain ne, jotka vahvistavat itse itseään.

Tällainen eklektismi on samalla seuraus ja syy siihen, että näin käy ja tämä vahvistuu. Tämä ei vie parempaan maailmaan, se on selvä. Olisi päästävä tiloihin, joissa asiat vetävät toisiaan puoleensa. Nyt ne vain karkottavat, työntävät pois ja ennen pitkää kaikki on mennyttä.

Kuinka monta kertaa olenkaan kysynyt itseltäni, millaista olisi tehdä rehellistä työtä.

Ja sitten töiden jälkeen mennä kotiin, väsyneenä ja tyytyväisenä.

Tämä ei vie mihinkään. Mutta minä yritän kovasti. Ja sitten on vaihtoehto:

  • Hellitä poismenneen haamusta ja jatka elämän ylistystä.
  • Älä yritä olla oma itsesi vaan ole.
  • Jos kaipaat elämässäsi jotakin, keskity siihen.

Heti tuli parempi olo!

Tosin jäin miettimään, onko minun antauduttava kohtaloni vietäväksi vai uskoako vain, että elämä koostuu heikoista tai vaarallisista sattumuksista.

En valita ympäristöstä, mutta kyllä näillä (itse valitsemillani) olosuhteilla on vaikutusta. Se, että minut valtaa niin usein kuristava tunne, johtuu siitä, ettei täällä ole tilaa todelliselle kehitykselle, tuhoutumiselle tai luomiselle.

Suurelle ja ennen kaikkea moraaliselle enemmistölle se näyttää sopivan mainiosti, mutta ei minulle, sillä sisälläni on niin paljon muuta. Ja halusin tilaa sille, että se tulisi/pääsisi ulos.

Alussa työ vietteli minut, sitten se vähitellen muovasi minua ja lopulta muutti minut niin että turmelluin ja käännyin väärään uskoon.

Kaikki olisi paremmin, jos en tietäisi tätä. Ellen näkisi hetkittäin tämän kauhistuttavan totuuden taakse, elämän hajoamiseen ja vajetilaan. Vaikka tämä on subjektivismia, siinä on samalla historiallista moniaikaisuutta, mikä tekee asiasta moninkertaisesti pahemman. Kaikessa loistaa potentiaalinen kauneus, mutta se ei loista esiin. Kerros kerrokselta enemmän ihmisen elämää.

Aamulla tajusin, että mieleni on kuin suudelma otsalle, avoin ja epäitsekäs. Tai niin haluaisin, että se olisi. Kun on käytännössä koko aikuiselämänsä surffaillut rahojensa keskellä, elämästä tulee makea ja myrkyllinen. (Tosin olin ylikomisaarion kanssa samaa mieltä siitä, että seteliraha on maailmassa parasta: se ei kaipaa ruokkimista, ei vie paljon tilaa, mahtuu aina taskuun ja jos se pudottaa, ei mene rikki.)

Siksi uskoin itsekin, että olen viallinen. Siitä olen onneksi päässyt eroon.

Jotenkin näiden asioiden kohtaaminen mieleni muutenkin herkässä kudelmassa oli minulle liikaa. Mieleni herpaantui ja joutui omaan fantastiseen maailmaansa. Siellä se sekaantui johonkin vanhaan kiinalaiseen runoon, jonka kautta se peilasi tätä ofisia:

Tämä kukoistava ihme.

Sen huokutteleva energia kutsuu sinua jäämään ja antautumaan.

Ihmisten kasvot ovat vaaleat mutta sydän on samea.

Ja tämän bisnestradition nykyaikainen modifikaatio voisi olla vaikka se, että kulunvalvonta petti, rotat alkoivat pesiytyä (vai periytyä?) eikä kenenkään elämä enää ollut samaa.

Siksi menneiden vääryyksien hyvittäminen tuntuu kerta kerralta vaikeammalta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 157

Bisnestarinoita 157

Ei unta ennen bisnespäivällistä

On niin monenlaisia avauslauseita. Tässä yksi.

-Anna kun kerron sinulle jotain avioliitostani.

Jos tuo tapahtuisi deskin ääressä, seuraukset olisivat arvaamattomat. Kun se tapahtuu viinilasin äärellä, seuraukset voivat olla arvaamattomat.

Maagisuus kuuluu elämään. Ajattelin, että hän jatkaa jollakin sellaisella kuin ”Yksiavioisuus on porvarien salaliitto.”

-Yksiavioisuus on porvarien salaliitto.

Voisi luulla, että keskustelu on sillä selvä, ja minä intuitioni laajentumisesta sekaisin. Mutta ei se niin mene. Keskustelu jatkuu. Kuten elämä.

Irene on vanha kollegani. (Vai mitä pitäisi sanoa ihmisestä, jota on ensimmäisestä päivästä lähtien siirrelty osastosta ja työtehtävästä toiseen?) Hänellä oli niin upeat olkapäät ja käsivarret, että hän piti aina hihattomia mekkoja. Olkapäissa oli pisamia, ne olivat viehättäviä. Hän tiesi sen. Mutta ei se haittaa. Ei intohimoa voi sammuttaa, laittaa vain pois päältä.

Niin kuin sillä olisi merkitystä. Vaan millä on?

Hän nosti katseensa, ja näin siinä vanhan kiinalaisen naisen.

-U wanna talk business, let’s talk business!

Hän oli aina ollut tuollainen, äkkikäänteitä ja vatsanväänteitä. Mietin, millainen hän on esinaisena ja minua alkoi kuristaa välittömästi. Siksi olin tyytyväinen aina, kun tapaamisemme oli ohi ja tiesin, että seuraavaan kertaan olisi aikaa. Pitkään luulin, että hän oli sellainen. Vielä pidempään luulin, että minä vain olin tällainen. Mutta sitten minulle selvisi, että maailma on tällainen. Arvaamaton, hyvin epämääräinen – et edes tiedä, millaisessa asennossa mielesi on, kun seuraavana aamuna heräät. Jos heräät.

Vaan mikäs siinä sitten.

Joku amerikkalainen bisnesguru lausui taannoin tuhanteen kertaan kierrätettyä materiaalia syvällä rintaäänellään: honesty is the best policy. Mietin Irenen viinilasin reunaan tarttunutta sinertävää huulipunaa katsellessani, että toimisiko tämä syvä totuus nykyisin paremmin kuin silloin, kun jouduin antamaan hänelle rakentavaa palautetta ja hän reagoi tuhannen tulimmaista.

Havahduin kun suuni jo kävi.

-Mitäs sulla mielessä bisneksestä?

-No esimerkiks sitä, että sä voisit järkätä mulle paremman postin. Koska sä voit. Eli säästä mut siltä, et se ei jotenki ois sun kädissä.

Viisaasti vaikenin. Koska

  • Hän ei kuitenkaan tajuaisi
  • Olisin haaskan osassa seuraavat vuodet
  • Sanat naarmuttavat ikävästi kaikkia design-pintoja.

Mutta onhan sitä lopulta jotain sanottava.

-Alkaa noi johtopestit olla aika vähissä, koska koko keskijohto saneerataan vuoden loppuun mennessä.

-Ja sä väität etten oo tarpeeks hyvä ylimpään johtoon.

-No hyvä ja hyvä, ois ehkä vaatinu vähä toisenlaisia valintoja…

-Miten susta tuli tollane kutale? Ihan vaan kaverille kysyn.

Kun kävelin kotiin, mietin olisiko hän onnellisempi, jos hän ei tietäisi, että hänen olkapäänsä ovat upeat.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 150

Bisnestarinoita 150

Jubailua

Näitä päiviä eli istuin pöytäni ääressä tekemättä mitään. Onneksi nykyisessä bisnesmaailmassa tälle oli keksitty parempia nimityksiä kuten: reflektointi, intuitio ja meditaatio (ja uutuutena vielä: initiaatio – ja muista, että tämän kuulit ensiksi minulta). Ennen oli suoraviivaisempaa. Tällaista katsottiin laiskotteluksi (& kassan kautta, kiitos).

Tunsin, miten kainaloni olivat aivan märät. Tämä oli menopaussi. Eli ei menty mihinkään (tai päästy mihinkään). Jotenkin mieleni sai kytkettyä tähän vielä syvän elämänvalheeni ja sen, etten ollut onnistunut jättämään itsestäni mainittavaa jälkeä tähän maailmaan. Laiha lohtu oli se, ettei jälki tietääkseni ollut myöskään järkyttävän negatiivinen.

Minä olin vain oikosulku. Virtaa oli mutta se oli jumissa.

Ei ihme, ettei ihmisten mielestä (omia) asioita kannata miettiä turhaan.

Tämä oli osa sitä. Minua oli pitkään (oikeasti) huolestuttanut se, että minua vaivaa läsnäolonikävä. Siis ettei oikeastaan ole mitään olemista, joka koskettaisi minua.

Toinen ongelmani on paikallisuuden poissaolo. Ei ollut mitään sellaista, joka olisi kiinnittänyt minut yhteenkään paikkaan. Koskaan.

Koska tämä ei ollut kenellekään muulle ongelma, tämä ei ollut ongelma, vai? Muutenkin oman mielen sisäiset ongelmat eivät koskaan pitäisi olla julkisia eli sieltä mielestä ei kannata tulla ulos. Ei välttämättä edes blogiin (jos tiedät mitä tarkoitan).

Sitä paitsi ajatteleminen on yksi niitä varmoja asioita, jotka saavat nälkäiseksi.

Paikallisessa ravitsemusliikkeessä oli täyttä ja jouduin pöytään jonkun nuoren kollin kanssa. Puheliaan sellaisen. Nuorukainen näytti ennenaikaisesti vanhentuneelta. Mikä se oli? Musta hattu? Vahatut viikset? Neljä valkoista helmiäisnappia kolmiosaisen puvun neonvihreässä liivissä?

Vai ääni, joka kuulosti sammakon ja kuorsaavan Austraalian paimenkoiran risteytykseltä?

-Mitäs mies? varhaispappa kurnutti.

-Ongelmia, ongelmia.

-Luulin, että täällä sai puhua enää vain haasteista.

-Joo ja sitten mutkat vei mennessään. Pitäskö perustaa kustantamo, jonka nimi on Vihollinen?

-Ei varmaan. Lisäksi ajoitus on huono koska Herliini.

-Olet oikeessa. On parempi keksiä muuta. Entäs Sisäinen vihollinen? Ehkä ei.

-En halua mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta jonkun naisen seura saattaisi tehdä sinulle hyvää.

-Näinkö on? Minulla oli hoito mutta siitä on jo kauan… Ensin oli vaimo ja sitten ei ketään.

-Niinhän sitä sanotaan, että onni on vanhenevan ihmisen muisti, joka vuotaa tarvittaessa ja muutenkin.

-Niin se on. Ihme juttu, mutta niin se on.

Söimme vaitonaisina. Myöhemmin huomasin, että ruokailutapahtumasta syntyi lisää ajattelemista. Mutta piti tehdä duuniakin. Mutta koska työ oli nykyisin ajattelemista, näitä asioita… on todella vaikeaa erottaa toisistaan. Seuraavaksi vaikeinta on erottaa ihmisiä toisistaan ja kolmanneksi sitä, onko hereillä vai ei. (Minusta tähän kolmanteen ei kannata mennä nyt, vai?)

Sitten robotit korvaavat sinut ja sitten minut. Ja sitten mitä?

Luulenpa, ettei kukaan, edes Cristina Andersson vielä tiedä sitä.

Olin istuskellut liian kauan ofisissa. Pitäisi päästä asiakkaisiin, piristyisi ja nämä juttunikin olisivat toisenlaisia, parempia. Jos tästä kirjoittaisi kertomuksen, ei kukaan jaksaisi lukea tällaista horinaa.

Kuulin joskus, että kannattaa silloin tällöin kysellä, mitä sydän sanoo tästä kaikesta. Koska

  • Sydän usein vain vaikeroi.
  • Kysymys auttaa liittymään siihen mitä todella on. (Näin oikeasti väitetään!)
  • Kysyminen on paras tapa kiduttaa itseä, jos tuntuu, että elämässä menee liian hyvin.

Tämä voisi summata kaiken, mitä olen yrittänyt oppia työelämästä viimeisten vuosien aikana.

En tiedä, onko tämä liian vähän vai liikaa. Luulen ettei sillä ole väliä. Olin jossakin sivistykseni reunalla ja yritin kahlata kohti maailmanloppuani. Välillä epäilen, että olin aina liioitellut sivistystäni. Ehkä siitä tuo maailmanloppu, egoni tuho. Ainut millä on väliä.

Olinko nyt muka kurjempi matkamies maan kuin eilen? Muistelin sitä, kun lapsena juoksin metsässä paljain jaloin enkä koskaan ollut varma, selviäisinkö siitä ehjin nahoin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 67

Bisnestarinoita 67

Parittajien ylitarkastaja

Maailman ihmeistä ihmeellisin on ihmismieli. Miksi? Annan sinulle esimerkin.

Vt. toimari tietää hyvin, että inhoan häntä. Ja hän vihaa minun laiskuuttani ja sitä, että yritän kiusata hänet hengiltä, jotta saisin hänen pöytänsä. Ja silti hän pyytää minut samaisen pöydän toiselle puolelle ja alkaa avautua. Miksi? Tukholma-syndrooma?

– Minua itkettää. Minusta ei ole tähän.

– Sinä jos kuka.

– Et tajua ollenkaan! Opiskeluaikana minulla oli vain yksi haave: eräänä päivänä olisin tilintarkastajien tarkastaja. Ja olin todella lähellä haaveeni täyttymystä, mutta opiskelukaverini sai viran. Koska olen nainen!

– Mutta olethan sinä menestynyt…

– Vitut olen! Katso nyt minua: vanha ämmä ja mitä teen! Valvon parittajia!

– Liioittelet!

– En! Sinä olet kanssa yksi tyhmyyden inkarnaatio! Mitä ihmiset tekevät täällä?

– Työtä kai…

– Eivät! Ne myyvät itseään! Ja sitten esimiehet eli parittajat valvovat näitä prostituutteja. Ja minun hommani on valvoa näitä parittajia. Sitä minä teen! Katso ihmistä!

Mitä olisin voinut sanoa tuon vääristyneen mutta raudanlujan logiikan kumoamiseksi? Minua ihmetytti lähinnä se, miksi alan heti puolustella häntä kun hän suomii itseään. Turku-syndrooma?

Syvä hiljaisuus laskeutui välillemme. Ja sitten ympärillemme. Olisin voinut olla siinä vaikka kuinka pitkään. Kuin kellua Kuolleessa meressä. Mutta sitten mieleeni nousi ikävä kysymys: miksen avautuisi samalla tavalla? Ehkä sitä jopa odotetaan minulta?

Mutta ei, ei minusta ei ole avautumaan.

Paitsi mies miehelle. Mutta nyt se mies oli työmatkalla vaaleanpunaisen elefantin kaupungissa. Oli pakko vain jaksaa jatkaa. Onneksi vt. jaksoi.

– Tajuatko sinä mitään?

– En oikeastaan.

– Miksi sinä olet täällä töissä?

– Eikö sinun pitäisi tietää se paremmin kuin minun?

Katso nyt meitä! Hetki sitten meillä olisi ollut mahdollisuus vaikka mihin ja nyt me tuhlaamme tilaisuutemme tällaiseen pelleilyyn, pelin pelaamiseen. Ajatella, mihin meistä muuten olisikaan.

Voisimme yhdessä vaikka pelastaa maailman. No, ehkä emme.

– Tiedätkö, että olet palkkaloinen?

– Riippuu, miten ikinä tuon itse kyhäämäsi käsitteen määrittelet.

Tämä alkoi mennä rumaksi.

– Siten, että sinä tulit tänne töihin vain saadaksesi kuukausipalkkasi. Täysin riippumatta suosituksestasi. Se on loisimista. Ja jotta ymmärtäisit ison kuvan: juuri tuollaisia ihmisiä on tämä maa täynnä ja siksi me kansakuntana olemme kiihtyvällä vauhdilla syöksymässä ryssän helvettiin.

– Saatpas sinä typerä ämmä taas mahtumaan koko universumin muutamaan lauseeseen! Ja millä sinä selität sen, että tämä loinen tekee numeroissa mitaten organisaation parasta tulosta?

– Etkä tee!

– Lukisit joskus itsekin niitä fücking exceleitäsi! Tämä oli tässä.

Taisin vähän juksata eikä kai voi sanoa, että erosimme sovussa. Mutta erosimme sentään emmekä jääneet yhteen niin kuin jotkut pelkurit. On sekin jotain.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty