Bisnestarinoita 136

Bisnestarinoita 136

Syvä alho

Jokaisella meistä on ylä- ja alamäkemme, mutta minulla erityisesti. Huomasin jo varhain, että tunteet vievät minua. Siksi uskoin isääni, joka puolestaan uskoi minulle viisautensa:

”Kun pinnan alla myrskyää, pinta kannattaa aina pitää tyynenä.”

Hän oli kuin suoraan Makuunin löytökorista, viheliäisessä dvd:ssä joku korni hahmo jakamassa mahtipontista viisauttaan. Mutta hän oli isäni, joka vannotti minua pysymään miehenä. Ja minä, olen seurannut isäni tahtoa siitä lähtien. Armotta. Poikkeuksetta. Keinoista välittämättä. Ja tietenkin: mihin hintaan tahansa. Koska kaikella on hintansa (vaikkei kaikella olekaan arvoa).

Aamusta lähtien kaikki oli mennyt päin helvettiä.

Iskin varpaani paksuun opukseen, jonka olin yöllä nukahdettuani pudottanut sängyn viereen. Sitten lempikenialaiseni oli loppu ja jouduin juomaan jotain italialaista tusinaespressoa, joka korvensi vatsaani ja mieltäni tavalla, jonka jälkeen helvetin sirpaleet alkavat tuntua lempeältä silittelyltä. Kolmas oli tietenkin pahin: pehmein aluspaitani oli edelleen pesukoneessa, jonne olin sen illalla unohtanut. En tietenkään voinut pukea ylleni mitään muuta, joten jouduin laittamaan ihoani ärsyttävän Oxfordin päälleni sellaisenaan, paljaaltaan.

Ihmistä koetellaan, se on selvä. Aamu olisi hyvin riittänyt kuolevaiselle, mutta se olikin vasta alkua.

En halua kyllästyttää sinua kurjan päiväni yksityiskohdilla, joten tässä lyhyesti:

  • Toimari katsoi minua oudosti
  • Kun saavuin työpisteelleni, pöydälläni oli odottamassa papereita
  • Joku salatupakoija oli hönkäillyt ofisin täyteen myrkyllisiä huuruja

Joku saattaisi kutsua näitä vähättelevästi ammatin vaaroiksi.

Mutta miten kukaan voisi olla niin tunteeton, kylmä ja ihmisenä vajaa, kuin sellaisesta ihmisestä puuttuisi jotakin… inhimillistä. Tämä oli universumin terroria, pommeja, kuin poikkeusluvalla.

Tätä jatkui siis koko päivän. Juuri kun luulin viimeisen koettelemuksen koittaneen, seuraava iski minuun kuin viitta ja tikari.

Työpäivän päättyessä oli niin uupunut etten tiennyt, olenko elossa vai kuollut ja jos olisin saanut tilaisuuden valita, olisin valinnut kuoleman silmää räpäyttämättä.

Näin selvästi, kuin lintu katsoisi minua yläilmoista, että tämä oli ajautuminen. Menin sen pahan virran mukana, joka oli kuljettanut minua aamusta lähtien. Ehkä koko elämäni ajan.

Ja tätä en sitten ole kertonut ikinäkään kenellekään.

Vajaa kymmenen vuotta sitten samankaltaisessa tilanteessa jouduin tilaan, jossa kysyin itseltäni ehkä elämäni vaikeimman kysymyksen: miltä se oikeasti tuntuisi, lemmiskellä yö Johanna ”Tuksu” Tukiaisen kanssa? Olisiko se sellaista kuin pystyin kuvittelemaan vai jotakin paljon parempaa? En tietenkään koskaan saanut vastausta kysymykseeni.

Ja nyt, kuin vuosien takaisen tilan päivityksenä, yritin kuvitella, millaista olisi viettää iloinen ja ihana yö nuoren ja nauravaisen Laura ”Le Pen” Huhtasaaren kanssa. Mutta vaikka kuinka ponnistelin – tosin vähäisten, viimeisten voimieni rippeillä – fantasiani päätyivät aina siihen, että Laura alkoi kesken touhun kysellä minulta joitakin papereita. Näin oli käynyt aiemmin vain kotiini raahaamieni neitosten kanssa, jotka eivät saaneet mielensä ekskeleitä vaikenemaan.

Makasin yläruumis pöytääni vasten raskaana kuin vaatimattoman miehen salassa pidetty ylpeys. Minusta ei ollut liikuttamaan edes oikeasta aivopuoliskostani kumpuavia valheellisia ajatuksia, joilla yritin pitää itseäni koossa.

Juuri sillä hetkellä vt. pyyhkäisi pöytäni ääreen kuin valkotornado. Olin valmis pomppaamaan pystyyn, mutta kaikki mitä tapahtui oli suustani purkautuva vihainen henkäys.

Miksi olin vihainen? Vt. katsoi minua yhtä oudosti kuin aamulla. Tunsin, miten hän näki lävitseni kuin kaksivuotias lapsi, silmät avoimena ja mitään itseltään salaamatta. Olin suljettu ihminen enkä ollenkaan valmis tällaiseen avoimuuteen. Ehkä viha syntyi siitä. Tai siitä, mitä bisneksen tekeminen(?) meille tekee.

Vaikka samainen lintu kertoi minulle, että tämä oli oikeastaan ihan oma vikani. Tai minun pahani, niin kuin elokuvissa sanotaan: elämäni paperittomana toimistokurjana.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 129

Bisnestarinoita 129

Haittaohjelma

Tällaista ei tapahdu minulle koskaan paitsi tänä aamuna: heräsin myöhään, lähdin kiireessä, yritin näyttää normaalilta ja tehokkaalta kunnes kävin miestenhuoneessa (meillä on sellainen edelleen!). Peilissä näkyvät kasvot näyttivät etäisesti tutuilta, mutta en ollut vakuuttunut, kenestä oli kyse. Tämä syöksi mielen suoraan pinnan alla saalistavien kysymysten armoille.

  • Miksi ihmiset (oikeastaan) käyvät töissä?
  • Miksi asiat eivät mene niin kuin haluaisin?
  • Kuka jakaa pääni sisäiset puheenvuorot?

Tästä päivästä voisi vielä tulla hyvä, koska sellaisen voi päättää. Siitä huolimatta, että päivä alkoi niin kuin alkoi ja kirvoitti esiin kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa vastata.

Vielä kysymys ”Miksi me istumme kaikki päivät asiakas-/sisäistys-/ulkoistus-/suunnittelu-ja muissa vajakkipalavereissa?” tunki väkisin mieleni pilvipeitteen läpi, mutta onnistuin deletoimaan sen ennen kuin se pääsi emotionaaliseen kiihdyttämööni.

Puhdas peli, toistaiseksi.

Istuin pöytäni ääreen ja kipristelin varpaitani ja naksuttelin sormieni niveliä. Tällainen läsnäolon voima sai minut valppaaksi ja vastaanottavaksi mihin tahansa. Kuin kutsuisin universumia, joka Keijon muodossa saapuikin puhelin kädessään.

-Oletko nähnyt tämän?

Vakiovastaukseni on aina: totta kai. Minua ei mikään yllätä.

-No, mitä mieltä? Keijo jatkoi. (Minusta on ihmeellistä, että jonkun nimi oikeasti voi olla Keijo. Luulin että kaikki keijot kuolivat jo tai että viimeiset vetivät viimeisiään jossain poissa silmistä.)

Vakiovastaukseni no 2: aika paskaa. Kannattaa aloittaa alhaalta, sillä innostuneet ihmiset ovat epäilyttäviä ja säälittäviä.

-Eli ei aiheuta toimenpiteitä?

Vakiovastaukseni no 3: tuijota ihmistä ”Mitäs jos ajattelisit tässä kohtaa itse” –laserkatseella, niin todennäköisesti saat tietää, mistä on kyse.

-No onhan tämä jotain: ”Algorithmic management tulee myös Suomen suurimpaan konsultti-, viestintä- ja valmennusyritykseen. Algoritmit rikastuttavat työtä ja mahdollistavat asiantuntijoille yhä vahvemman itseorganisoitumisen. Algoritmien hyödyntäminen esimiestyössä lisää tasapuolisuutta, ja niiden avulla kitketään syrjintää ja suosimista. Automatisaation luoma tehokkuus on tosiasia, jota ei voi ohittaa. Ihmisjohtajat varmistavat parhaiten tarpeellisuutensa opettelemalla hyödyntämään tietojärjestelmiä ja panostamalla inhimillisiin vahvuuksiinsa. Johtaminen on ihmisten motivointia ja tunnetyötä; vuorovaikutustaidot ovat edelleen arvokkaita.” Ja sitten lopuksi kerrotaan, että meidän B- ja C-osastojen keskijohto on ulkoistettu algoritmille, kokeiluluonteisesti. Jos kokeilu osoittautuu hyväksi, kokeilua laajennetaan. Kerro minulle, miksi saamme tietää tästä lukemalla meidän lehdistötiedotetta?

Katsoin häntä väsyneen miehen katseella. Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Että

  • Hän otti uutisen epäammattimaisesti, koska se koski häntä.
  • Ei viestintä, kommunikaatio tai puhuminen ole sen helpompaa viestintätoimistossa kuin parisuhteessa.
  • Hän oli ääliö kun ei nähnyt tämän tulevan, toisin kuin me muut.

Päädyin lopulta jonkin lujan mutta lempeän välimaastoon.

-Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Ja onhan selvää, että sinulle on jotakin parempaa tarjolla.

Hän näytti helpottuneelta mutta tiesin kokemuksesta, ettei sellainen kestäisi kauaa. Kuten ei moni muukaan vastaava, tunteet ja sellaiset epämääräiset asiat, joiden hyöty on kyseenalainen.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 123

Bisnestarinoita 123

Empatia

Sanotaan, että naiset ovat ihania mutta myös kummallisia. Siis monet, eivät kaikki. Varsinkaan ihania.

Entä minä sitten? Olen kasvanut liian kauan rajoittuneessa ympäristössä, jotta oikeasti oppisin mitään uutta. Onneksi osaan teeskennellä oppivani. Sillä selviän.

Mistä tällainen pika-analyysi ihmisen tilasta? Siitä, että vt. toimari sai yhtäkkiä puuskan tuntea syvää myötätuntoa, jota monet virheellisesti kutsuvat empatiaksi.

En ymmärrä tällaista. Siis sitä, että yhdessä hetkessä kokee vahvasti yhtä ja sitten kohta taas aivan toista. Ei näin voi elää. Vaikka jotkut selvästi voivat. Minusta se on kamalan rasittavaa – ei: tappavaa.

Työpäivä alkoi siis tänään puoli seitsemän sillä, että vt. avautui.

-Heräsin aamuyöstä miettimään työläisiä. Sitä millaista heidän elämänsä on.

-No mitä se sitten on? Ryystin luokatonta take-away kahvia ja ajattelin, ettei se tästä ainakaan pahemmaksi muutu.

-Aamulla töihin ja töiden jälkeen yritystä toipua noista 8-10 edeltävästä tunnista, jotka sinulta on riistetty. Sitten koitat käyttää loput voimasi johonkin mitä todella haluat tehdä.

-Ankaralta kyllä kuulostaa…

-Eikä siinä kaikki. Ihminen on hutilus joka hukkaa lahjansa. Tulen surulliseksi, koska ihmiset eivät ole sitä mitä voisivat olla.

-Sinun myötätuntosi ulottuu kyllä universumin toiselle laidalle!

-Jos tuo oli kohteliaisuus niin kiitos! Jos sarkasmia niin voisit vaan fuck your dick.

-Olen vilpitön ja hämmästelen, miten sinulla riittää sydäntä niin monelle.

Vt. jäi selvästi kontemploimaan sanojani, mikä tietysti on suurin piirtein aina hyvä asia.

Nyt ainakin, koska se sai vt:n muuttamaan puheenaihetta.

-Tiedätkö, mikä näiden ihmisten todellainen ongelma on?

-Tokkopa, mutta sinä kyllä sen kerrot.

-Niin kerronkin. Se on se, että heiltä puuttuu vaisto tajuta kokonaisuus. Ja siksi he ovat niin helposti lisäämässä siihen omiaan. Eikä se ole enää sama. Siksi he hukkaavat sen, mikä on tämän lajin tarkoitus.

-Ja lajilla tarkoitat pikemmin tätä bisnestä kuin ihmislajia, niinkö?

No tämä oli tietenkin kettuilua, jolla yritin pudottaa vt:tä edes vähän lähemmäs maan pintaa. Mutta hän sivuutti yritykseni kuin nainen.

-Siinä käy samoin kuin sielu joka menettää ruumiinsa. Liikkeen, eteenpäin menemisen ja oppimisen tarkoitus on se kaikkein tärkein asia. Ilman sitä meillä ei ole mitään.

Nyt oli kyllä sen verran korkealentoista, että oli minun vuoroni jäädä hiljentymään vuorelleni.

-Monet haaveilevat esimerkiksi kirjoittavansa kirjan. Ne jotka eivät, eivät ehkä kuulu ihmiskuntaan tai valehtelevat.

-Näinkö oikeasti ajattelet?

-No, ehkä kirja on liioittelua. Voi se olla joku muukin Itse Tehty Elämä.

Innostuin tuosta valinnanvapaudesta heti.

-Yess, tuo kuulostaa erittäinkin hyvältä! Minun kirjani nimi tulee olemaan ”Kaikki se mitä en omista”.

-Juurikin noin. Älä muuta matkalla suuntaasi niin voit päätyä sinne, minne olit matkalla.

Minusta tuo lainaus on juuri niin kuolematon, ettei sen jälkeen voi enää keskustella järkevästi.

-Mitäs sanot, nytkö meistä on taas ohjaamaan tietämättömien tekosia?

-Kylmaar. Mutta eikö tällainen rajan ylittäminen olekin aika virkistävää?

En vastannut koska en osannut. On opittava olemaan osaamatta. Se on Jotakin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 64

Bisnestarinoita 64

Ihan ookoo

Kun ihminen käy töissä, siitä seuraa ongelmia. Millaisia? Esimerkiksi se, että ihminen joutuu myymään periaatteensa. Suostumaan sellaiseen, mihin ei pitäisi suostua. Tekemään kompromisseja, jotka vievät itsetuhon partaalle. Tämä on suoraa seurausta työnkulttuurista. Ja päänsärystä ja valvotuista öistä ja stressistä, jota tämä sai aikaan.

Tämä: Missä on ihmisten työmoraali?

Mistä lähtien 7- riitti työsuoritukseksi?

Täällä pyörii kaikenlaista väittäjää, että vähempään tyytyminen on parempaa. Mutta pahimpia ovat ne, jotka sanovat että vähemmän on enemmän. Ei taas mitään järkeä!

Ennen miehet olivat kaltaisiani eivätkä mitään hanhia. Tehtiin hommia ylpeinä ja parhaaseen lopputulokseen pyrkien. Tehtiin mitä se vaati. Jos se vaati meiltä paljon, me oltiin enemmän. Se oli oikein.

En nyt lähde armottomasti väittämään, että tämä nykyinen on väärin, mutta kyllä tässä jotain hämärää on. Paljonkin. Mutta mitä voi tehdä paikassa, jossa

ihmiset edellyttävät, suorastaan vaativat minua alittamaan itseni?

Lisäheikkous: Vt. toimari halusi olla mukava ja pidetty ja siksi pelkäsi, että joku suuttuisi suorista sanoista ja lähtisi pois. Ja uskoiko hän saaneensa taloon dream teamin?? Ei, hänestä ei vaan ollut johtamaan tätä puljua varsinkin, jos haluttiin kasvua. Ja siinä syy, miksi hallitus ei ole vieläkään tehnyt hänestä toimaria. MOT.

Minä olin valmis panemaan itseni peliin ja puhdistamaan organisaation kaikista paskahousuista, joilla ei ollut

  • asennetta yrittää
  • kiinnostusta
  • visiota

Koska

  • mitä tuollaisilla kutaleilla tekee?
  • jos lähtevät, levitän punaisen maton heidän highway to helliin.

Ja kerrankin olin kiinnostunut siitä, ketä palkattaisiin tilalle: Texas Rangers –tyyppisiä hemmoja, joiden edessä maailma alkaa taas toimia.

Ymmärrätte varmaan, että nämä ovat vaikeita asioita. Toisia ihmisiä on hankala pakottaa, mutta joidenkin tuntuu olevan helppoa pakottaa muita. Tämä on väärin.

Rangerseja odotellessa käänsin elämäni laivaa positiiviseen suuntaan ja päätin haikailla elämäni ainutta vierailua Turku-kaupunkiin (ja siihen liittyvää onnellista loppua) ja parasta lounasseuraa. Universumi antoi minulle kummatkin, toisen virtuaalisesti ja toisen analogisesti.

Kyllä universumi tietää!

– Missä on moraali?!

– Mikähän sinnuu tuas noin keuhkotuttaa?

– Kun pitää halvalla myydä itsensä.

– Myyä ihtensä? Eihän tokkiinsa! Siun pittäis päästä tähän hetkeen. Sie elät iha liikoja menneessä ja tulevassa.

– Ja tämä hetkikö muka auttaisi?! Tämä on eksistentiaalinen kriisi, jossa on pelissä elämä ja työpaikka. Mihin kaikkeen tässä oikein täytyy suostua!?

– Suostut naatiskelemmaa elämästä ja kaekasta, mitä täällä tarjoillaan. Ressaat kauhiasti turhanaikassii asioita.

– Mitä turhanaikaista siinä on, että tuhlaan elämääni väärässä paikassa väärien ihmisten kanssa. Hukkaan menee hyvä elämä!

– Viärien? Millonka miusta tul viärä..?

– Juuri nyt.

Miten sitä yhtenä hetkenä tuntee vastustamatonta halua kuristaa ihminen, jota rakastaa? Tai ainakin uhata sen polvilumpiota jollain tylpällä esineellä?

Tunsin itseni joulupukiksi, jonka parta on liimautunut otsaan,

ja lapset lakkaavat sen vuoksi uskomasta pukkiin. Miten joulu voisi tänäkään vuonna tulla luokseni?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 36

Bisnestarinoita 36

Yrityskiihdyttämö

Tällä lailla päivien EI pitäisi alkaa:

– Missä meidän laatukäsikirja on?

Tällaista ei pitäisi kysyä ihmiseltä, joka on itse ollut sitä turhautuneena laatimassa. Kuin nuoruuteni tentit: istu perse ruvella, yritä kokea mielekkyyttä, väännä se loppuun kuin aamuöinen torttu ja sitten vedä se sinne minne se to-del-la-kin kuuluu.

Eli minulla ei ollut mitään käsitystä, missä meidän laatukäsikirja oli. Sen paikkakunta kiinnosti minua yhtä paljon kuin minne delfiinit kadonneet.

– Mitäs sillä?

– Oisin kattonu yhen ohjeistuksen…

– Siis minkä?

– Että mille koodille tää kahviautomaatin ykköskahvi kirjataan.

Jösses: flashback. Entisen toimarin aikaan tämä kysymys oli todellisuutta per se. Varmasti yksi syy, miksi hän on entinen toimari. Kuulin, että hän teki itsarin tai vaimo teki itsarin tai joku teki jotain, mutta ei tämä voinut ihan omasta päästäkään mennä hyvin.

Mistä muuten huomaa, että joku ajatus herättää todella isoja tunteita? Siitä, että haluaa alkaa ajatella aivan muita asioita. Niin kuin että miten #brexit oli vain vanhan britti-imperiumin kuolinkorinaa. Tai miksi Ashton Kutcher oikeastaan erosi Mia Farrowista (vai mikä se puuma nyt oli?). Äärimmäisessä tapauksessa – niin kuin nyt – päässä alkaa soida Sibelius, kylmät väreet nousevat reisistä päälaelle ja nostavat menneessään vähän isänmaallista hikeäkin pintaan.

Joku tietoisempi olisi varmaan ollut paremmin hetken hermolla. Minä sivuutin ajatteluni hengentuotteet kuin aamuöisiin ja ikäviin tuntemuksiin herättäneet kauhukuvat.

Mitä me olimme oikeastaan luoneet tuon prosessilaadunvalvonnan jälkeen? Jossa virhemarginaali läheni nollaa? Jossa parhaita käytäntöjä valvottiin ihan valloilleen päässeinä pikkupomoina? Se oli viety äärimmäisyyteen ja sitten yritetty peruuttaa, ja kaikista oli tuntunut kuin olisi juotu haaleaa, muutaman tunnin seissyttä vahvaa teetä. Tosin sellaisellakin oli suosijansa (ja suojelijansa).

Tämän haahuilun keskellä sain ilmestyksen ja draivin samanaikaisesti: aloin hahmotella uudenkarhealla työkalulla uudenlaista organisaatiota, joka perustuisi uuteen paradigmaan. Se tuntui niin hyvältä ja selkeältä, että panin sen yleiseen jakoon siltä istumalta.

Lievästi tunsin itseni kovaksi jätkäksi. Ajattelin seuraavaksi ratkaista Lähi-idän kriisin. Samalla ehkä säätää universumia vähän paremmaksi. Nostin jalat pöydälle ja nojailin niskan takana ristimiin käsiini.

Nimetöntä palautetta alkoi tulla saman tien. Pääosin positiivista (näinkö se kuuluu sanoa?), mutta aika paljon sellaista rikollista ja huonon Suomen kielen rajoilla liikkuvaa mölinää. Ja tämä oli sentään meidän intra. Onko millään oikeasti enää väliä? Ovatko virherekrytoinnit kuitenkin vaikein yksittäinen tekijä luoda todellista menestystä – tai siis estää niiden tekeminen, vaikeus? (Huomaatko, en saa enää oikeaa sanaa suustani?)

Ilmeisesti meidän ihmiset eivät olleet koskaan kuulleet sellaisista johtoajatuksista kuin kannustaminen tai myönteisyys? Tai sitten kateus tai muu persuilu oli katkaissut neurojohtimet sellaiseen lähteeseen.

Voiko ihmistä sinun mielestäsi ymmärtää? Olet niin väärässä.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty