Laulua ja strippausta

Meillä oli – hetken – johtokunnan puheenjohtajana sellainen juureva naisoletettu, joka valituksi tulemisensa jälkeen totesi ykskantaan:

-On kaksi asiaa, joita minä en tee: strippaa ja esitä yksinlaulua.

Spontaani mieleni sisäinen reaktio oli, Vincent Vegan sanoin: that is what you gonna do.

Sillä mitä muuta johtokuntailu on kuin walking the dog. Siis jos cut the crap.

Minä tykkäsin hänestä. Hän oli mittaaja. Se on usein selkeää.

Hänen mittaamisessaan oli luova puoli. Hän mittasi asioita palautteella. Se teki elämästä intensiivisempää, koska hän ei ollut niitä naisia, jotka ulkoistavat palautteen antamista ja vastaanottamista joillekin välineille tai konsulteille.

Tämä sopi minulle, suurimmalle osalle ei. Siksi hän sai lähteä etsimään uusia haasteita (vaikka vanhoissakin olisi ollut riittävästi). Sisäinen asiakastyytyväisyys oli ensimmäisen sadan päivän jälkeen pohjissa. Mutta vielä ei oltu siellä.

Vuorovaikutuksesta oli kyse. Ja sen edistymisestä. Harvoin tapaa todellista zen-mestaria tällä saralla. Pj. itse ei ollut kovin hyvä mutta hän näki asian tärkeänä. (Tällainen ristiriita osaamisen ja tärkeänä pitämisen välillä on joskus todella hyvä, tässä tapauksessa ei.)

Häntä ei tietenkään näkynyt muualla kuin Jokun kokouksissa. Hän oli sillä tavoin etäpuheenjohtaja, että hän pysyi liikkeessä eikä hän ollut tavoitettavissa. Sanoma välittyi näin kaikille: hän on tärkeä.

Kiinnostavin kohta hänen viimeisessä kokouksessaan – siis hetkeä ennen kun hän sai tietää, että nuijan sallittiin irtautua hänen heiluttelustaan – oli kohta

5) Irtipäästäminen.

-Oletteko te luovuttajia

Tällaisella kysymyksellä kannattaa aloittaa. Miksi? Se herättää ja kylvää dynaamisen epäluulon omasta asemasta ja ennen kaikkea sen pysyvyydestä. Keskustelu nousee seuraavalle levelille, koska luonnonvalinta ja eloonjääminen.

-Milloin on oikea hetki luovuttaa? Kun maratonilla ylittää 35 kilometrin rajapyykin ja sattuu sydämestä, sittenkö – jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?

Tulkitsin tämän ansaksi, vaikka se osottautui aidoksi kysymykseksi. Pj. halusi näyttää, että asia on ristiriitainen ja monimutkainen.

Aika vaitonaista väkeä oli tuvassa kyllä tuon avauksen jälkeen.

Mutta usein pakko auttaa. Jokainen sai seuraavaksi peilata puheenjohtajan asettamaa kysymystä oman toimialansa mutta ennen kaikkea oman asenteensa suhteen suhteessa päivittäiseen työintensiivisyyteen. (Sen verran komea sana, että se herätti muutaman nuokkujan. En kuitenkaan nähnyt erityistä pistoa sydämessä väen joukoissa. Oletko muuten huomannut, että tällaisissa laiskanpulskeissa yrityksissä kuten meidän, velttoilijoiden osuus on huomattava?)

Ympäripyöreiden lauseiden kriittinen tarkastelu oli puheenjohtajan valmius. Suomeksi: hän pani meidät niin koville, että muutama napsahti for real.

-Ei tässä ole juuri kuin parantamisen varaa, mutta jos jotain positiivista haluaa nähdä, niin tästähän on vain yksi suunta: ylöspäin.

Katselin siinä vaivihkaa ympärilleni ja jouduin toteamaan, etteivät kyllä nämä toimialajohtajakutaleet olleet oikein tällaiseen tottuneet. Punottavat niskat ja vettyneet silmäkulmat olivat kuin suora leikkaus intensiiviseen mekaaniseen maatalouteen. En minäkään ollut tottunut, mutta pidin silti tätä kaikkea erittäin tervetulleena. Kerrankin edes yritystä tason nostamiseen.

Mutta niinhän se maailmassa tapahtuu: jos tottumusta ei ole, itku ja hammastenkiristys kanavoituvat selän takana siten, että maailma ei varmuudella muutu. Jos tämän suomentaa, niin puheenjohtajan eroa voimakkaasti toivoi 18/20.

Siitä huolimatta, ettei kukaan tiedä, millainen on seuraava pj., onko se parempi ja miltä kannalta. Aikamoisia nämä ihmisalgoritmit näissä päätöksissään siis.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Savimaja

Niin, ei bisneksen tekeminen ole mitään henkimaailman asia. Kun vaan jaksaa pitää homman yksinkertaisena – ennen kaikkea jaksaa, jaksaa. Vähän tylsänä, vakaana, ei hötkyilyä eikä varsinkaan sekoita mitään henkilökohtaista selviin asioihin.

Millainen ihminen kestää tällaista?

Sellainen kuin minä. Sellaiset kuin minä, samasta puusta veistetyt. Niin hyvää puuta.

Mutta on tässä puolensa. Työn etuja ovat esimerkiksi jakkupukuiset naiset sukkahousuineen. Kuvioilla tai ilman, koko väripaletissa mustasta tummanharmaaseen. Niissä on sitä jotakin. Mutta ei enempää kuin mitä kuosi antaa ymmärtää. Syvemmälle eli kuosin alle käyneet ovat joko kadonneet tai heidät on autettu katoamaan.

Bisnes on ankara, jopa armoton asia.

En usko että ennen oli paremmin, mutta kyllä maailmasta ollut tullut kaltaisilleni liian monimutkainen. Ennen päässäni saattoi yhden työpäivän aikana pyöriä useasti kysymys noista sukkahousujen verhoamista sääristä: ajellut vai ei? Nykyisin jo pelkkä tällainen sääristä haaveileminen on (kuulemma) loukkaus naisen itsemääräämisoikeutta vastaan. Naisen on saatava olla luolanainen tai säihkysääri jos haluaa.

Periaatteessa ok näin (mikä minä olen väittämään vastaan?) mutta tästäkö se johtuu, että olen näinä päivinä niin usein turhautunut ja loukkaantunut ja pahimpina päivinä kumpaakin yhtä aikaa.

Sitten nuo sukkahousut ilmestyvät varoittamatta pöytäni ääreen.

– Katsoisitko nää vielä läpi ennen kuin panen ne eteenpäin?

He, nuo sukkahousut, luottavat minuun kuin suomalaiseen peruskallioon. Ja tiedän, että samalla he pitävät minua jälkeen jääneenä, pian toivottavasti jo unohdukseen jäävänä köntyksenä. He ovat oikeassa, miten oikeassa he ovatkaan! En ollut aina tällainen. Mutta vähitellen minusta kehkeytyi tällainen eksynyt, keski-ikäinen ja pälveä loistava olio, joka yrittää vain pysytellä satulassa.

Usein kun kolahdan pohjaan tällaisen vapaan pudotuksen jälkeen, ryhdistäydyn. Nytkin ponkaisin pystyyn niin kuin teen aina, jotta saan itseni liikkeelle. Muuten jäisin ikuisiksi ajoiksi paikoilleni, mätänisin ja joutuisin kadotukseen.

Siltä seisomalta kutsuin tytöt koolle.

– On aika.

Näin sanottiin, että sanoin. Katsoin tyttöjä silmiin, koska en voinut heidän sukkahousujaankaan tuijottaa. Se olisi ollut pahempaa kuin rakentaa savimaja kalliolle. Vielä pahempi virhe kuin oli lähteä tänään tämän tomumajan kanssa vaeltelemaan tänne pitkin.

Kun ei tajua enää mistään mitään, parasta on kysyä.

– Tiedättekö, miksi olette täällä?

Tytöt katselivat ihmeissään toisiinsa. Otin hyllystä käteeni kirjan ja luin heille ääneen: ”Minkä vaikenen ilman sinua, sen myös vaikenen yhdessä heidän kaikkien kanssa, yksin.”*

Tämä oli minun investointini heidän henkiseen huoltovarmuuteensa.

Mutta ennen kaikkea: olin saanut heidän huomionsa. Siksi he ymmärsivät. Siksi lähetin heidät takaisin töihin ja pian huomasin, että ihme oli tapahtunut.

He olivat kuin tanssijoita, valssahtelivat kuin balleriinat töidensä kanssa. Näin, miten heidän jalkansa tuskin koskettivat parkettia. Ihmeellistä. Kaunista. Taidetta. Ja ennen kaikkea tehokasta – siitähän tässä on kyse.

Mutta sitten tajusin, että olin nähnyt tämän unessa. Ja mikä todisti, että tämä oli enemmän todellisuutta? Mikä on todellisuutta?

Vastaavan kokemuksen olin saanut elää monta kertaa. Ensiksi olin aivan väärä henkilö, mutta sitten olinkin oikeassa paikassa. Tästä syystä aikaansaamisreittinkini oli niin usein aivan tapissa.

Tekisin varmaan isot rahat, jos osaisin paketoida tämän konseptin eli minut isommille markkinoille ja jos olisin kiinnostunut rahasta. Mutta opin jo pienenä, miten rahvaanomaista raha on. Ettei käärinliinassa ole taskuja.

Ja että elämä on suuri kuolemantanssi.

Let’s dance! Niin minua viisaammat ovat minua neuvoneet. Muista se aina, kun työpäiväsi on ohi. Sillä eräänä päivänä Suuri Työpäiväsi on ohi.

*Helinä Siikala: Metsässäkulkijan päiväkirja