It happens

Kun on läpäissyt syyllistävän turvatarkastuksen, mielen täyttää epämääräinen vapauden tunne. Nyt kaikki on mahdollista, kohta olen ulkomailla. Mitä se merkitsee?

Ihan aluksi se merkitsee riistohintaista lähdevettä, vetisiä croissanteja ja muiden itsestään irti olevien ihmisten häpeämätöntä tarkkailua lattemukin takaa.

Mutta ennen kaikkea sen odottamista, että pitää rynnätä portille, että oudonhajuinen lauma osaa jonottautua, että saa haluamansa istumapaikan, että kone lähtee, että se on perillä. Ja että ikuisuuksien lopuksi pääsee takaisin kotiin, omaan sänkyyn vannomaan, ettei ikinäkään tätä enää uudestaan.

Minulta kesti aivan liian kauan tajuta se itsestään selvyys, jonka tunne oli kertonut minulle jo ensimmäisellä matkallani Istanbuliin: voin olla kuka tahansa ja vain itse voin olla tuon kenen tahansa suurimpana esteenä. Voin ottaa toisen identiteetin kuten Jack Nicholson elokuvassa Ammatti: reportteri. Ja silti kaiken ei tarvitse kiivetä loppua kohti samalla haikeudella kuin siinä elokuvassa.

En ole vielä päättänyt, kuka oikeasti olen.

Ja koska en ole kuka tahansa ja koska olen ennen kaikkea toiminnan mies, muutin nimeni ulkomaita varten: Jorma Happens. Ja kyllä, vt. toimarikin heikkona hetkenään siunasi tämän, koska osasin perustella sen positiivisilla konnotaatioilla ja niiden seurauksena viivan alle jäävillä lisänumeroilla. Kumpaakaan näitä ei tarvitse eikä voi todistaa. Miehen sana riittää.

Jorma Happens from Finland – miltä se sinusta kuulostaa?

Siihen täytyy totutella. Minultakin meni siihen monta reissua. Totutteluun on kyllä auttanut se, että muut ihmiset ovat ottaneet nimen itsestään selvänä silmiä räpäyttämättä. Ja mitä väliä jollain nimellä on?

Back in business. Nuorempana nämä bisnesneuvottelut olivat aitoja neuvotteluita: vatsa kuralla etukäteen jännittämistä, järkyttävää vääntämistä yökaudet, huorissa käymistä ja viinan kanssa läträämistä. Nykyisin nämä ovat tällaisia kohteliaisuuskäyntejä. Pelataan 18 reikää, sovitaan viimeisellä väylällä luvut, joiden tiedettiin jo ennalta sopivan kummallekin ja sitten pitkälle lounaalle plännäämään illan viihteet. Mitä sitä vanhana hötkyilemään kun on parempaakin tekemistä.

Kyllähän näillä vierailla mailla viihtyisi, ellei kaikki olisi niin keinotekoista, viileää ja viihdearvoltaan köyhää.

Pitää aina olla jotakin vaikka olisi vain Mr. Happens. Ja näitä ihmisiä, niitä on joka paikassa. En ole mikään suuri ulkonaliikkumiskiellon kannattaja, mutta kyllä siinä on puolensa. Joskus liikaväestö on vain liikaväestöä. En viitsi tässä yhteydessä puhua elintilasta, koska se tuntuu taas hämmentävän niin monia.

Ja sitten tämä käsittämätön kylmyys yhdistettynä hermoja raastavaan huminaan = ilmastointi. En halua olla kiittämätön riksakuski jossain peltimajassa. Kyllä kotona on paremmin.

Nuorempana jaksoin innostua nähtävyyksistä, mutta sitten sitä vaan vähitellen tajuaa, ettei nähtävyyksissä ole mitään nähtävää. Jos niissä olisi, kai ihmiset kävisivät niitä katsomassa, vai?

Istut sitten lentokoneessa takaisin kotiin ja tajuat whiskeyn hohkatessa kurkussasi, että sänkysi ja sinun välissä on enää raportti. Se, jonka vt. odottaa kieli pitkällä kohta saavansa kuin uuniluukun lämpimämmällä puolella kuplivan mämmituokkosen.

Miksi joinain hetkinä sinut valtaa voimakas halu, ettet halua enää elää. Syy siihen kirkastuu näissä hetkissä. Niin mieluusti olisi vain onnellinen mutta miten se täällä voi onnistua? Voiko edes Jumala yksin rakastaa tätä kurjaa maailmaa?

Kolmannen whiskeyn jälkeen kirjoitat raportin vanhalla rutiinilla ja sellaisella selkokielellä, että tyhmempikin vt. sen ymmärtää. Painettuasi enteriä kymmenessä kilometrissä tajuat, että kaikki on paremmin nyt. Etkä välitä, vaikka halla-aholainen taksikuski muuta väittää siinä hetkessä, kun näet lentokentän ja lähtemisen tunnelman jäävän peruutuspeiliin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty