Bisnestarinoita 176

Bisnestarinoita 176

Lujasti tympeä

Huonosti menee ja pahempaa on luvassa.

Kaikki tietävät tämän ja silti näyttää siltä kuin suurin osa teeskentelisi, että asiat ovat toisin. Vaikea ymmärtää, miksi ihmiset tekevät tämän. Epätoivosta? Siitä perimmäisestä optimismista, jonka sanotaan kuolevan vasta kun toivoa ei enää ole?

Liukeneminen pidentää elämää.

Näin minulle kerrottiin ja on asioita, jotka uskon suoralta kädeltä. Sellainen olen tai ainakin sellaiseksi olen tullut. Ja koska olen päättänyt, että elämässäni alkaa uusi vaihe, sanon tämän: koska olen itse tehnyt itsestäni tällaisen, valintojani toistamalla.

Meidän organisaatiossa ei puhuta politiikkaa, koska meidän politiikkamme on ESUP (Ei Seksiä Uskontoa Politiikkaa). Tämä ei johtunut uskosta siihen typerään väitteeseen, että näitä kolmea on hauskempi harjoittaa kuin tyytyä puhumaan niistä. Ei, vaan koska niistä puhumisen epäillään vaarallisesti vahingoittavan tuloksen tekemistä, sitä ainoaa ja perimmäistä tarkoitusta, mikä on tuonut meidät yhteen. Toisilleen vieraat ihmiset, joita jokin, yhtä alitajuinen kuin kieroutunutkin tarve yhdisti.

Mutta mihin sinä vedät rajan, niin kuin seksin suhteen? Arkipäivän eroottinen thrilleri tapahtuu ennen kuin kukaan ehtii nostaa lusikkaansa lattemukista. Sitä paitsi jokainen edes kerran elänyt tietää, että vaatimatonkin kihelmöinti jossain puolella kehoa pitää vireystason pinnan yläpuolella.

Yritys tehdä vakavaa bisnestä on silloin kyllä suuressa vaarassa.

Nämä on kysymyksiä, jotka voidaan ratkaista vain verellä ja raudalla. 2010-luvun modernistisessa korporaatiossa se tarkoittaa: anna itsestäsi vasta sitten kun olet varma, että se kannattaa.

Siksi dialogi saattaa useinkin tapahtua niin kuin tänään.

-No, mites menee?

-Hyvin. Entä sinulla?

-Kiitos, kyllä tämä menee. Niin ja oli minulla asiaakin. Ehditkö katsoa ne ennusteet, siis että olivatko ne kohdallaan eli riittävän korkealla?

-Kyllä ehdin ja kyllä olivat, kiitos.

Tätä ei ole ihan helppoa tulkita esileikiksi.

Mutta keskustelu sai yllättävän jatkon.

-Tiedätkö, millä nimellä austraalialaiset kutsuvat bumerangeja, jotka eivät palaa?

-No en kyllä.

-Kepeiksi.

Tämä OLI yllättävää. Tiesin, mihin hän pyrki: panna minut ajattelemaan. Kysymään, mitä oikeastaan olen. Ja se on tunnetusti eroottisinta mitä on.

Seikkailu saa minut kevytmieliseksi, niin on ollut aina.

-En ole isäsi mutta esimiehesi olen kyllä.

En uskonut, että tulisin koskaan sanomaan näin.

Mutta elämässä tarvitaan vain kaksi asiaa

  • Että tietää, kuka on.
  • Että tietää, keneen voi luottaa.

Ja sitä tulet tuntemaan minut, ajattelin, ja voima oli kanssani.

Samassa mieleni täytti epäilys: eikö minussa todellakaan ollut aikoinaan voimaa vastustaa tämän kaiken houkutusta? Pysyä erossa, pysyä poissa ja ohjata oma elämäni sinne, missä olisin voinut elää omilla ehdoillani enkä näiden elämää suurempien voimien riepoteltavana. Näin, miten huonoon tämä johtaa. Jos elämästäni ei jää paljon jäljelle päivän päättyessä, miten on sitten, kun päivä päättyy viimeisen kerran?

Ja jos jokin toinen puoli on olemassa, katsooko se silloin minua kuten kuilu katsoo, kun sinne tuijottaa tarpeeksi kauan?

Silloin palasin takaisin ja näin noiden punaisten huulien tuijottavan minua takaisin. Olinko sittenkin pelastettu?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 134

Bisnestarinoita 134

Täts it

Mikä tässä nyt on niin vaikeaa? Bisnes on sitä, että asiakas maksaa ylihintaa saamastaan arvosta ja pyytää vielä suurempaa ylihintaa omilta asiakkailtaan. Tämä ikuinen liike pitää pyörät pyörimässä.

Tähän minä uskon, koska niin on parasta kaikille. Kaikkien voitto eikä ketään vastaan.

Mutta sitten vt. toimari vaihtoi puheenaihetta ja halusi avautua.

Vaikka hän käytti selvästi jotakin kallista hajuvettä, hän haisi pyykinpesuaineelle. Olenko muuten jo sanonut, että hän on viime päivinä näyttänyt huolestuttavan homssuiselta?

-Pitäsikö meidän fokusoitua vai laajentaa skouppia?

-Kysyt tätä samaa joka kuukausi.

-Kysyn siksi etten tiedä. Ja jotenkin toivoisin, että koska saat palkkaa, sinusta olisi myös jotakin hyötyä. Saat muuten aika kohtuuttoman korvauksen siitä, ettei sinulla ole useinkaan mitään kunnollista tarjota.

Tällaisissa hetkissä kannattaa pysähtyä. Ulkoisesti riittää kolme sekuntia, sillä sisäisesti siinä ajassa ehtii kelailla kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, olenko vain itsetunnoton veijari.

Kun matkani kuuhun ja takaisin oli ohi, suustani alkoi taas vuotaa puhetta.

-Don’t kill the messenger. Sinulla on selvästi väärä kysymys, johon olet jäänyt jumiin.

-Mitä sinä tiedät jumiin jäämisestä?

-Kaiken.

-No voisitko sitten auttaa minua?

Tämä oli yllättävä käänne. Ilman universumimatkailuani olisin huutanut vt:lle pää märkänä ja puolustanut itseäni kuin urhea Suomi talvisodassa.

-Lakkaa kyselemästä. Puhutaan vaikka siitä meidän lomautusjärjestelmästä.

Meillä todellakin oli sellainen, tosin sen nimi oli nykyisin Suurempi vapaus –systeemi. Sillä vältettiin ikävät kohtaamiset, ihmisten vapaaksi päästäminen tapahtui automaattisesti ja ilmoitus siitä vain popahti asianomaisten ruudulle. Ihmiset olivat silti vihaisia ja systeemissä oli muutenkin parantamisen varaa. Vt. ei kuitenkaan suostunut vaihtamaan omaa puheenaihetta.

-Ei varmasti! Eikä kysymisen lopettaminen niin yksinkertaista ole. Itsekin usein viisastelet, että kysymykset nousevat sielun luovasta tarpeesta.

Olenko joskus todella sanonut jotakin tuollaista? Voisiko joku lukea minulle Miranda-oikeuteni?

-Ehkä… olen sanonut noin, mutta eihän se sitä tarkoita, että niitä silti tarvitsee kysellä. Kyselykauden sijasta voisit edes yrittää saada jonkinlaisen otteen itsestäsi!

-Kerro miten!

-Esimerkiksi vaihtamalla näkökulmaa. Ja erityisesti sen suhteen, ettei koko maailma pyöri sinun ympärilläsi.

Tätä lähemmäksi en päässyt sanomatta suoraan, että hän on typerä narsisti, jonka kannattaisi esimerkiksi ryhtyä tekemään moottorisahalla veistoksia. Sain hänet jo tälläkin hiljaiseksi. Sitä ei tapahtunut liian usein.

-Siis voitko auttaa?

-Mitä sinä oikeastaan haluat?

-Ai että mitäkö? Olen jumissa kuin pikkutytön kilppari neppisradan tunnelissa. Tämä pitää saada liikkeeseen, muuten tuhoudun.

-Ota lomaa.

-En voi.

-Voitpas! Lähdet pariksi päiväksi jonnekin, teet ihan jotain muuta ja sitten tulet takaisin ja yrität olla palaamatta samoihin rutiineihin. Siinä voin auttaa.

Mitä sitten tapahtui? Vaikea tietää oikeastaan. Vt. vain yhtäkkiä nousi, haki takkinsa ja poistui. Jäin yksin toimistoon miettimään, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat.

Onhan tämä omalla tavallaan outoa. Vt. avautuu ja pyytää apua. Sitten yritän korjata hänen tilanteensa antamalla neuvoja, joita hän tällä kertaa oikeasti kysyi. Ehkä.

Ehkä tämä ei liity millään tavalla minuun. Elämässä näyttää olevan kyse siitä, että jokainen yrittää ottaa sen, mitä haluaa ja minkä kykenee ottamaan. Ainakin täällä meillä kamppailu alkaa ilman että kenenkään tarvitsee sanoa mitään. Sellaista se on.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 89

Bisnestarinoita 89

It happens

Kun on läpäissyt syyllistävän turvatarkastuksen, mielen täyttää epämääräinen vapauden tunne. Nyt kaikki on mahdollista, kohta olen ulkomailla. Mitä se merkitsee?

Ihan aluksi se merkitsee riistohintaista lähdevettä, vetisiä croissanteja ja muiden itsestään irti olevien ihmisten häpeämätöntä tarkkailua lattemukin takaa.

Mutta ennen kaikkea sen odottamista, että pitää rynnätä portille, että oudonhajuinen lauma osaa jonottautua, että saa haluamansa istumapaikan, että kone lähtee, että se on perillä. Ja että ikuisuuksien lopuksi pääsee takaisin kotiin, omaan sänkyyn vannomaan, ettei ikinäkään tätä enää uudestaan.

Minulta kesti aivan liian kauan tajuta se itsestään selvyys, jonka tunne oli kertonut minulle jo ensimmäisellä matkallani Istanbuliin: voin olla kuka tahansa ja vain itse voin olla tuon kenen tahansa suurimpana esteenä. Voin ottaa toisen identiteetin kuten Jack Nicholson elokuvassa Ammatti: reportteri. Ja silti kaiken ei tarvitse kiivetä loppua kohti samalla haikeudella kuin siinä elokuvassa.

En ole vielä päättänyt, kuka oikeasti olen.

Ja koska en ole kuka tahansa ja koska olen ennen kaikkea toiminnan mies, muutin nimeni ulkomaita varten: Jorma Happens. Ja kyllä, vt. toimarikin heikkona hetkenään siunasi tämän, koska osasin perustella sen positiivisilla konnotaatioilla ja niiden seurauksena viivan alle jäävillä lisänumeroilla. Kumpaakaan näitä ei tarvitse eikä voi todistaa. Miehen sana riittää.

Jorma Happens from Finland – miltä se sinusta kuulostaa?

Siihen täytyy totutella. Minultakin meni siihen monta reissua. Totutteluun on kyllä auttanut se, että muut ihmiset ovat ottaneet nimen itsestään selvänä silmiä räpäyttämättä. Ja mitä väliä jollain nimellä on?

Back in business. Nuorempana nämä bisnesneuvottelut olivat aitoja neuvotteluita: vatsa kuralla etukäteen jännittämistä, järkyttävää vääntämistä yökaudet, huorissa käymistä ja viinan kanssa läträämistä. Nykyisin nämä ovat tällaisia kohteliaisuuskäyntejä. Pelataan 18 reikää, sovitaan viimeisellä väylällä luvut, joiden tiedettiin jo ennalta sopivan kummallekin ja sitten pitkälle lounaalle plännäämään illan viihteet. Mitä sitä vanhana hötkyilemään kun on parempaakin tekemistä.

Kyllähän näillä vierailla mailla viihtyisi, ellei kaikki olisi niin keinotekoista, viileää ja viihdearvoltaan köyhää.

Pitää aina olla jotakin vaikka olisi vain Mr. Happens. Ja näitä ihmisiä, niitä on joka paikassa. En ole mikään suuri ulkonaliikkumiskiellon kannattaja, mutta kyllä siinä on puolensa. Joskus liikaväestö on vain liikaväestöä. En viitsi tässä yhteydessä puhua elintilasta, koska se tuntuu taas hämmentävän niin monia.

Ja sitten tämä käsittämätön kylmyys yhdistettynä hermoja raastavaan huminaan = ilmastointi. En halua olla kiittämätön riksakuski jossain peltimajassa. Kyllä kotona on paremmin.

Nuorempana jaksoin innostua nähtävyyksistä, mutta sitten sitä vaan vähitellen tajuaa, ettei nähtävyyksissä ole mitään nähtävää. Jos niissä olisi, kai ihmiset kävisivät niitä katsomassa, vai?

Istut sitten lentokoneessa takaisin kotiin ja tajuat whiskeyn hohkatessa kurkussasi, että sänkysi ja sinun välissä on enää raportti. Se, jonka vt. odottaa kieli pitkällä kohta saavansa kuin uuniluukun lämpimämmällä puolella kuplivan mämmituokkosen.

Miksi joinain hetkinä sinut valtaa voimakas halu, ettet halua enää elää. Syy siihen kirkastuu näissä hetkissä. Niin mieluusti olisi vain onnellinen mutta miten se täällä voi onnistua? Voiko edes Jumala yksin rakastaa tätä kurjaa maailmaa?

Kolmannen whiskeyn jälkeen kirjoitat raportin vanhalla rutiinilla ja sellaisella selkokielellä, että tyhmempikin vt. sen ymmärtää. Painettuasi enteriä kymmenessä kilometrissä tajuat, että kaikki on paremmin nyt. Etkä välitä, vaikka halla-aholainen taksikuski muuta väittää siinä hetkessä, kun näet lentokentän ja lähtemisen tunnelman jäävän peruutuspeiliin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 55

Bisnestarinoita 55

Valhe

Olen tekijä. Olen selviytyjä.

Näitä toistelin itselleni, kun näin vt. toimarin istuvan kuutiossaan varhain seuraavana aamuna. Minun 15 minuutin kuuluisuuteni kesti yhden päivän. Ja se oli eilen. Olisinko voinut käyttää sen paremmin? En. Varmaan.

Sanovat, että valhe on pelon pikkuveli.

Voi olla. Minusta valhe kuitenkin syntyy selvästi pelosta, siis siitä ettei tosiasioille ole tilaa syntyä ja olla olemassa.

(Vähän taustaa: pääsin todella myöhään nukkumaan, koska olin järkyttävillä kierroksilla ja innostuin lukemaan pelon initiaatiosta.)

Asia meni jotenkin tätä rataa:

  • Paha korporaatio sinkoaa jo lähtökohtaisesti totuuden kaukaiselle kiertoradalle.
  • Siksi pelko kasvaa valheeksi jo aivan keskenkasvuisena, syntymäänsä muistamatta.
  • Pelko lamaannuttaa kaiken muun eikä jätä tilaa ihmisten henkilökohtaisille hyveille ja kauneudelle.

Kun tähän liittää aikakauden kauhun: työpaikkojen katoamisen, ajan loppumisen korjausliikkeiltä, tulossa olevat vaalit ja yleisen lamaannuksen… Ihmiset tarvitsevat voimakkaan illuusion saadakseen itsensä ylös aamuisin.

Oliko tässä järkeä? Vain vähän.

Mutta silti enemmän kuin vt:n käytöksessä, ettei mitään muka ollut tapahtunut. Eikö tuollainen ole kiinnostavaa, teeskentely ja sen syyt? Kohtaamisen pelko, joka suojelee totuuden armottomilta syvyyksiltä?

Ja taas vt. toimari tuli siihen hengaamaan. Oikeastaan hän kulki vähän väliä lasikammarinsa ja minun vaatimattoman deskini välillä. Työn tekemisestä ei tullut tietenkään mitään.

Vaan mitä on työn tekeminen?

Sitten minulle tuli idea. Ei hyvä muttei huonokaan. Poikkeuksellisesti ponkaisin hänen luokseen.

– Mikä saa meidät menestymään siinä missä toiset eivät?

– Meillä on parempi visio?

– En usko. Luulen, että meillä on parempi usko. Sellainen, jota emme aseta kyseenalaiseksi.

– Ja sekö riittää sitten?

– Ei yksin mutta se antaa voiman, tarvittavan energian iskeä tilanteissa.

– Ja mihin… mitä hyötyä tuosta tiedosta on?

– Ehkä enemmän kuin tällä hetkellä tajuammekaan.

Vt. toimari lähti (vai: läksi?) paikalta kiireellä, kuten hänellä oli tapana, kun hän hermostui.

Hetken mielijohteesta menin istumaan hänen tuoliinsa.

Istuminen lämpimään tuoliin oli jotakin… todella epämääräistä. Aivan kuin olisi yhtynyt juuri siinä istuneen jälkeen jääneisiin latauksiin. Ja vaikka vt. toimari oli juuri niitä naisia, jotka eivät liikauttaneet minussa lehteäkään, tajusin naisen lämmön läpäisevän minut.

Tällainen pelleily olisi pitänyt lopettaa alkuunsa,

mutta ei, nostin vielä jalat pöydälle. Tietenkin halusin edelleen olla edes retard-bossina, kun ei parempaakaan ollut tarjolla. Häpesin itseäni mutta oloni oli lämmin.

Kun tämän kaltaiset pienet säröt hiotaan eheäksi, päästään tekemään

  • bisnestä, jossa ei ole moraalia
  • päätöksiä, joiden seurauksia kukaan ei halua tietää
  • päivän verkkainen, kuultava shöy

Onko se huonoa bisnestä vai pahaa bisnekselle? Sitä en tiedä mutta sen tiedän, ettei tämä voisi pitkään jatkua näin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty