Lujasti tympeä

Huonosti menee ja pahempaa on luvassa.

Kaikki tietävät tämän ja silti näyttää siltä kuin suurin osa teeskentelisi, että asiat ovat toisin. Vaikea ymmärtää, miksi ihmiset tekevät tämän. Epätoivosta? Siitä perimmäisestä optimismista, jonka sanotaan kuolevan vasta kun toivoa ei enää ole?

Liukeneminen pidentää elämää.

Näin minulle kerrottiin ja on asioita, jotka uskon suoralta kädeltä. Sellainen olen tai ainakin sellaiseksi olen tullut. Ja koska olen päättänyt, että elämässäni alkaa uusi vaihe, sanon tämän: koska olen itse tehnyt itsestäni tällaisen, valintojani toistamalla.

Meidän organisaatiossa ei puhuta politiikkaa, koska meidän politiikkamme on ESUP (Ei Seksiä Uskontoa Politiikkaa). Tämä ei johtunut uskosta siihen typerään väitteeseen, että näitä kolmea on hauskempi harjoittaa kuin tyytyä puhumaan niistä. Ei, vaan koska niistä puhumisen epäillään vaarallisesti vahingoittavan tuloksen tekemistä, sitä ainoaa ja perimmäistä tarkoitusta, mikä on tuonut meidät yhteen. Toisilleen vieraat ihmiset, joita jokin, yhtä alitajuinen kuin kieroutunutkin tarve yhdisti.

Mutta mihin sinä vedät rajan, niin kuin seksin suhteen? Arkipäivän eroottinen thrilleri tapahtuu ennen kuin kukaan ehtii nostaa lusikkaansa lattemukista. Sitä paitsi jokainen edes kerran elänyt tietää, että vaatimatonkin kihelmöinti jossain puolella kehoa pitää vireystason pinnan yläpuolella.

Yritys tehdä vakavaa bisnestä on silloin kyllä suuressa vaarassa.

Nämä on kysymyksiä, jotka voidaan ratkaista vain verellä ja raudalla. 2010-luvun modernistisessa korporaatiossa se tarkoittaa: anna itsestäsi vasta sitten kun olet varma, että se kannattaa.

Siksi dialogi saattaa useinkin tapahtua niin kuin tänään.

-No, mites menee?

-Hyvin. Entä sinulla?

-Kiitos, kyllä tämä menee. Niin ja oli minulla asiaakin. Ehditkö katsoa ne ennusteet, siis että olivatko ne kohdallaan eli riittävän korkealla?

-Kyllä ehdin ja kyllä olivat, kiitos.

Tätä ei ole ihan helppoa tulkita esileikiksi.

Mutta keskustelu sai yllättävän jatkon.

-Tiedätkö, millä nimellä austraalialaiset kutsuvat bumerangeja, jotka eivät palaa?

-No en kyllä.

-Kepeiksi.

Tämä OLI yllättävää. Tiesin, mihin hän pyrki: panna minut ajattelemaan. Kysymään, mitä oikeastaan olen. Ja se on tunnetusti eroottisinta mitä on.

Seikkailu saa minut kevytmieliseksi, niin on ollut aina.

-En ole isäsi mutta esimiehesi olen kyllä.

En uskonut, että tulisin koskaan sanomaan näin.

Mutta elämässä tarvitaan vain kaksi asiaa

  • Että tietää, kuka on.
  • Että tietää, keneen voi luottaa.

Ja sitä tulet tuntemaan minut, ajattelin, ja voima oli kanssani.

Samassa mieleni täytti epäilys: eikö minussa todellakaan ollut aikoinaan voimaa vastustaa tämän kaiken houkutusta? Pysyä erossa, pysyä poissa ja ohjata oma elämäni sinne, missä olisin voinut elää omilla ehdoillani enkä näiden elämää suurempien voimien riepoteltavana. Näin, miten huonoon tämä johtaa. Jos elämästäni ei jää paljon jäljelle päivän päättyessä, miten on sitten, kun päivä päättyy viimeisen kerran?

Ja jos jokin toinen puoli on olemassa, katsooko se silloin minua kuten kuilu katsoo, kun sinne tuijottaa tarpeeksi kauan?

Silloin palasin takaisin ja näin noiden punaisten huulien tuijottavan minua takaisin. Olinko sittenkin pelastettu?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s