Avautuminen

Teen tähän alkuun tunnustuksen. Se ei ehkä tunnu sinusta, uskollisimmista uskollisin lukijani, tunnustukselta, koska olen kertonut sen useampaan otteeseen. Mutta tässä se tulee: en ole koskaan tajunnut ihmisiä, joilla on tarve avautua. En vain tajua. En tajua, mistä tuo tarve tulee ja mitä hyötyä siitä on. Ensin kärsit turhaan jostakin asiasta ja sitten avaudut ja sen seurauksena muutkin kärsivät siitä? Eli?

Johtamallani osastolla oli töissä Pertsa, nuori kolli, ananaspää, joka eräänä aamuna tuli luokseni.

-U got a minute? (Miksi niiden on aina pakko käyttää englantia, joka on opittu katselemalla amerikkalaisia sarjoja?)

Ei minulla ollut aikaa, mutta olin päättänyt, että johtaminen on palvelutehtävä

ja olen aina valmis vastaamaan kenen tahansa tarpeisiin. Ilman tuota päätöstä olisin ihan vaan tavallinen traumakurkiainen.

Dingeling dingelei.

-Mä meen suoraan asiaan. Me erottiin Merjan kaa. Ja mä päätin, niinku sä oot aina kehottanut, oppia tästä jotain. Niinpä mä listasin asioita, jotka oli suhteessa avartanu mun näkymiä. Ja mun viiden kohdan lista näyttää tällaselta:

  • Ranskisleffat.
  • Detox.
  • Tutustuminen eteläpohjalaiseen kyräilykulttuuriin.
  • Nimipäivien viettäminen big time.
  • Shakespearen sonettien lukeminen ääneen.

-Mitä sä aattelet?

Ajattelin, että tämä on ehkä se suurin yksittäinen asia, joka tuottaa kärsimystä elämässäni: toisten ihmisten juttujen kuunteleminen. Sen sijaan, että olisin vain antautunut ja antanut noiden juttujen puhaltaa lävitseni kuin kevättuuli Ema Saikon runoissa. Sen sijaan vastustin niitä tai tarkemmin: niiden aiheuttamaa kipua. Ja vielä tarkemmin: niiden tylsyydestä aiheutuvaa kipua. Oliko niin, että suuri enemmistö on suojattu tuota kipua vastaan kyvyllä ohittaa latteudet, itsestään selvyydet ja tuhannesti samanlaisina toistuvat jorinat?

Olin kuitenkin päättänyt kantaa ristini Golgatalle asti (aina uudestaan kuin Murmelin päivänä) ja ottaa huomioon, että Pertsa oli vasta poikanen.

-Tuo kuulostaa todella hyvältä! Tekee melkein mieli kysyä, miksi te erositte.

Jälkimmäinen lause oli vielä suurempi valhe kuin edellinen. Milloin minusta oli tullut siirappisuuden ruhtinas ja Walheiden Waldemar? Olenko juristi vai turisti?

En edes tiedä, miten voisin auttaa häntä. Tai edes, miksi minun pitäisi.

Vai oliko kaikki niinkin yksinkertaista, että tämä oli tässä? Hän sai avautua, ja minä sain olla sankari, just for one day.

Elämä jatkuu, se tässä on pahinta. Olisi hauskempaa jäädä hetkeksi lämmittelemään todellisen kokemuksen eli onnistumisen lämmössä, mutta elämä jatkuu. Ja sitten mitä?

Takaisin siihen maailmaan, jossa kuoleman haju peittää alleen elämän ja sen kaikki mahdollisuudet. Pysähtyneisyys, periksi antaminen, luovuttaminen, yritys unohtaa se, joka kerran puhutteli, …

Yritin olla niin kuin en olisikaan. On päiviä, jolloin se onnistuu paremmin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s