Bisnestarinoita 175

Bisnestarinoita 175

Avautuminen

Teen tähän alkuun tunnustuksen. Se ei ehkä tunnu sinusta, uskollisimmista uskollisin lukijani, tunnustukselta, koska olen kertonut sen useampaan otteeseen. Mutta tässä se tulee: en ole koskaan tajunnut ihmisiä, joilla on tarve avautua. En vain tajua. En tajua, mistä tuo tarve tulee ja mitä hyötyä siitä on. Ensin kärsit turhaan jostakin asiasta ja sitten avaudut ja sen seurauksena muutkin kärsivät siitä? Eli?

Johtamallani osastolla oli töissä Pertsa, nuori kolli, ananaspää, joka eräänä aamuna tuli luokseni.

-U got a minute? (Miksi niiden on aina pakko käyttää englantia, joka on opittu katselemalla amerikkalaisia sarjoja?)

Ei minulla ollut aikaa, mutta olin päättänyt, että johtaminen on palvelutehtävä

ja olen aina valmis vastaamaan kenen tahansa tarpeisiin. Ilman tuota päätöstä olisin ihan vaan tavallinen traumakurkiainen.

Dingeling dingelei.

-Mä meen suoraan asiaan. Me erottiin Merjan kaa. Ja mä päätin, niinku sä oot aina kehottanut, oppia tästä jotain. Niinpä mä listasin asioita, jotka oli suhteessa avartanu mun näkymiä. Ja mun viiden kohdan lista näyttää tällaselta:

  • Ranskisleffat.
  • Detox.
  • Tutustuminen eteläpohjalaiseen kyräilykulttuuriin.
  • Nimipäivien viettäminen big time.
  • Shakespearen sonettien lukeminen ääneen.

-Mitä sä aattelet?

Ajattelin, että tämä on ehkä se suurin yksittäinen asia, joka tuottaa kärsimystä elämässäni: toisten ihmisten juttujen kuunteleminen. Sen sijaan, että olisin vain antautunut ja antanut noiden juttujen puhaltaa lävitseni kuin kevättuuli Ema Saikon runoissa. Sen sijaan vastustin niitä tai tarkemmin: niiden aiheuttamaa kipua. Ja vielä tarkemmin: niiden tylsyydestä aiheutuvaa kipua. Oliko niin, että suuri enemmistö on suojattu tuota kipua vastaan kyvyllä ohittaa latteudet, itsestään selvyydet ja tuhannesti samanlaisina toistuvat jorinat?

Olin kuitenkin päättänyt kantaa ristini Golgatalle asti (aina uudestaan kuin Murmelin päivänä) ja ottaa huomioon, että Pertsa oli vasta poikanen.

-Tuo kuulostaa todella hyvältä! Tekee melkein mieli kysyä, miksi te erositte.

Jälkimmäinen lause oli vielä suurempi valhe kuin edellinen. Milloin minusta oli tullut siirappisuuden ruhtinas ja Walheiden Waldemar? Olenko juristi vai turisti?

En edes tiedä, miten voisin auttaa häntä. Tai edes, miksi minun pitäisi.

Vai oliko kaikki niinkin yksinkertaista, että tämä oli tässä? Hän sai avautua, ja minä sain olla sankari, just for one day.

Elämä jatkuu, se tässä on pahinta. Olisi hauskempaa jäädä hetkeksi lämmittelemään todellisen kokemuksen eli onnistumisen lämmössä, mutta elämä jatkuu. Ja sitten mitä?

Takaisin siihen maailmaan, jossa kuoleman haju peittää alleen elämän ja sen kaikki mahdollisuudet. Pysähtyneisyys, periksi antaminen, luovuttaminen, yritys unohtaa se, joka kerran puhutteli, …

Yritin olla niin kuin en olisikaan. On päiviä, jolloin se onnistuu paremmin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 55

Bisnestarinoita 55

Valhe

Olen tekijä. Olen selviytyjä.

Näitä toistelin itselleni, kun näin vt. toimarin istuvan kuutiossaan varhain seuraavana aamuna. Minun 15 minuutin kuuluisuuteni kesti yhden päivän. Ja se oli eilen. Olisinko voinut käyttää sen paremmin? En. Varmaan.

Sanovat, että valhe on pelon pikkuveli.

Voi olla. Minusta valhe kuitenkin syntyy selvästi pelosta, siis siitä ettei tosiasioille ole tilaa syntyä ja olla olemassa.

(Vähän taustaa: pääsin todella myöhään nukkumaan, koska olin järkyttävillä kierroksilla ja innostuin lukemaan pelon initiaatiosta.)

Asia meni jotenkin tätä rataa:

  • Paha korporaatio sinkoaa jo lähtökohtaisesti totuuden kaukaiselle kiertoradalle.
  • Siksi pelko kasvaa valheeksi jo aivan keskenkasvuisena, syntymäänsä muistamatta.
  • Pelko lamaannuttaa kaiken muun eikä jätä tilaa ihmisten henkilökohtaisille hyveille ja kauneudelle.

Kun tähän liittää aikakauden kauhun: työpaikkojen katoamisen, ajan loppumisen korjausliikkeiltä, tulossa olevat vaalit ja yleisen lamaannuksen… Ihmiset tarvitsevat voimakkaan illuusion saadakseen itsensä ylös aamuisin.

Oliko tässä järkeä? Vain vähän.

Mutta silti enemmän kuin vt:n käytöksessä, ettei mitään muka ollut tapahtunut. Eikö tuollainen ole kiinnostavaa, teeskentely ja sen syyt? Kohtaamisen pelko, joka suojelee totuuden armottomilta syvyyksiltä?

Ja taas vt. toimari tuli siihen hengaamaan. Oikeastaan hän kulki vähän väliä lasikammarinsa ja minun vaatimattoman deskini välillä. Työn tekemisestä ei tullut tietenkään mitään.

Vaan mitä on työn tekeminen?

Sitten minulle tuli idea. Ei hyvä muttei huonokaan. Poikkeuksellisesti ponkaisin hänen luokseen.

– Mikä saa meidät menestymään siinä missä toiset eivät?

– Meillä on parempi visio?

– En usko. Luulen, että meillä on parempi usko. Sellainen, jota emme aseta kyseenalaiseksi.

– Ja sekö riittää sitten?

– Ei yksin mutta se antaa voiman, tarvittavan energian iskeä tilanteissa.

– Ja mihin… mitä hyötyä tuosta tiedosta on?

– Ehkä enemmän kuin tällä hetkellä tajuammekaan.

Vt. toimari lähti (vai: läksi?) paikalta kiireellä, kuten hänellä oli tapana, kun hän hermostui.

Hetken mielijohteesta menin istumaan hänen tuoliinsa.

Istuminen lämpimään tuoliin oli jotakin… todella epämääräistä. Aivan kuin olisi yhtynyt juuri siinä istuneen jälkeen jääneisiin latauksiin. Ja vaikka vt. toimari oli juuri niitä naisia, jotka eivät liikauttaneet minussa lehteäkään, tajusin naisen lämmön läpäisevän minut.

Tällainen pelleily olisi pitänyt lopettaa alkuunsa,

mutta ei, nostin vielä jalat pöydälle. Tietenkin halusin edelleen olla edes retard-bossina, kun ei parempaakaan ollut tarjolla. Häpesin itseäni mutta oloni oli lämmin.

Kun tämän kaltaiset pienet säröt hiotaan eheäksi, päästään tekemään

  • bisnestä, jossa ei ole moraalia
  • päätöksiä, joiden seurauksia kukaan ei halua tietää
  • päivän verkkainen, kuultava shöy

Onko se huonoa bisnestä vai pahaa bisnekselle? Sitä en tiedä mutta sen tiedän, ettei tämä voisi pitkään jatkua näin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty