Asiakasrajapinta

Everybody wants something.

Näin minua neuvoi señorkonsultti, kun tulin taloon. Siinä oli muuten harvinaisen surumielinen mies. Pinnan alla kyti epätoivoa, turhautumista ja itsetuhoisia ajatuksia. Näitä tunteita hän jalosti päivät pitkät kertomalla meille juñoreille viisauksiaan, jotta meistä olisi tullut jotakin. Siis häntä parempaa.

Olen palannut tähän myöhemmin monta kertaa. Epävoiton hetkellä varsinkin, kun olen ollut varma työni ylittämättömästä vaikeusasteesta eli siitä, että seinä on noussut eteeni. Ihmiset eivät tiedä, mitä haluavat ja haluavatko mitään. Silloin täytyy löytää vahva usko.

Ja suorittaa uskon hyppy, suoraan asiakkaan halujen luo.

(Jotkut sekoittavat kaksi asiaa toisiinsa ja siksi kadottavat itsensä haluavien asiakkaiden luo. Mutta ei, he eivät näissä kuvioissa kauaa pyöri.)

Kaiken tämän hienoilun jälkeenkin on pakko todeta, että asiakasrajapinnassa työskentely on minulle täyttä tuskaa, vaikka olen siinä ihan superhyvä. Katso lukuja, vain ne kertovat sinulle koko totuuden. Muulla ei ole väliäkään, vaikka vuosikymmen toisensa jälkeen tulee luusereita, jotka muuta väittävät.

Tämän edellä sanotun tarkoitus on johdattaa sinut ymmärtämään, että olen potentiaalisen asiakkaan luona. Prospektin, sana, josta minulle tulee mieleen vain nuoruus ja Nevski prospekti. (Huomaatko, miten viimeiseen asti haluan välttää sitä, että kohtaisin todellisuuden, raakana & rakkaana?)

Monet ovat konsulentin opetukset.

Siksi mieleen tuli vielä yksi: U-kysymys (jota ei missään tapauksessa saa sotkea sen epämääräiseen ja epäilyttävään pikkuserkkuun, U-teoriaan).

-Muista aina rekrytoidessasi kysyä U-kysymys.

Kyllä minä muistin: oletko uraania vai ureaa?

Oletko aitoa rakettipolttoainetta vai jotakin, josta jokainen tervein vastoin varustettu ihminen pyrkii eroon välittömästi eikä aivan vailla vastenmielisyyden tunnetta. Jokainen organismi toimii niin, jokainen terve organisaatio toimii niin. Sillä niin on maailma rakennettu.

Sitten se asiakas.

Hän oli suoraan Billy Braggin biisistä Milkman of human kindness: suloinen, humaani surkimus.

Sellainen jota on helppo käsitellä.

-Oletko joskus pidellyt kädessä viiden punnan seteliä?

Tämä on oma suosikkini. Todellista nonsenseä. Mutta vetoaa ihmisiin, joilla ei ole ollut mitään. Ja tiedätkö, sellaisen kyllä tunnistaa.

-Mikä sinua syö? Sekö ettei tämä mielestäsi ole riittävän hyvä työpaikka vai se, että jokin sinulle tuntematon syy ajaa sinua eteenpäin, vaikka tunnet epämääräistä ahdistusta siitä, ettet tiedä, haluatko sitä itse todella vai et?

Kyllä. Minua opastettiin korvasta pidellen panemaan prospektit koville. Jos et kestä kuumuutta, pysy poissa keittiöstä. Tämän tajuaminen ei vaadi sivistystä, ainoastaan kylmää käytännön kokemusta kaikille sormensa polttaneille.

Ja kyllä. Hämmennys saattaa nostaa esiin erilaisia reaktioita menneisyydestä kuten hylkäämisiä ja itseinhoa.

-Sanon sinulle varmemmaksi vakuudeksi ja tätä taustaa vasten: osaavaa ja ennen kaikkea pystyvää työvoimaa ei ole helposti saatavilla markkinoilla. Jos astut väärälle tielle, suurin osa ajastasi menee aivan vääränlaisten luusereitten lastenvahtina vänksyilyyn. Jos se ei tunnu oikealta, lähde vasemmalle.

Niinpä kyllä, prospekti katsoi minua suu auki. Tämä on aina se totuuden hetki: onko tämä vasta hiiltä vai jo timanttia.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Lujasti tympeä

Huonosti menee ja pahempaa on luvassa.

Kaikki tietävät tämän ja silti näyttää siltä kuin suurin osa teeskentelisi, että asiat ovat toisin. Vaikea ymmärtää, miksi ihmiset tekevät tämän. Epätoivosta? Siitä perimmäisestä optimismista, jonka sanotaan kuolevan vasta kun toivoa ei enää ole?

Liukeneminen pidentää elämää.

Näin minulle kerrottiin ja on asioita, jotka uskon suoralta kädeltä. Sellainen olen tai ainakin sellaiseksi olen tullut. Ja koska olen päättänyt, että elämässäni alkaa uusi vaihe, sanon tämän: koska olen itse tehnyt itsestäni tällaisen, valintojani toistamalla.

Meidän organisaatiossa ei puhuta politiikkaa, koska meidän politiikkamme on ESUP (Ei Seksiä Uskontoa Politiikkaa). Tämä ei johtunut uskosta siihen typerään väitteeseen, että näitä kolmea on hauskempi harjoittaa kuin tyytyä puhumaan niistä. Ei, vaan koska niistä puhumisen epäillään vaarallisesti vahingoittavan tuloksen tekemistä, sitä ainoaa ja perimmäistä tarkoitusta, mikä on tuonut meidät yhteen. Toisilleen vieraat ihmiset, joita jokin, yhtä alitajuinen kuin kieroutunutkin tarve yhdisti.

Mutta mihin sinä vedät rajan, niin kuin seksin suhteen? Arkipäivän eroottinen thrilleri tapahtuu ennen kuin kukaan ehtii nostaa lusikkaansa lattemukista. Sitä paitsi jokainen edes kerran elänyt tietää, että vaatimatonkin kihelmöinti jossain puolella kehoa pitää vireystason pinnan yläpuolella.

Yritys tehdä vakavaa bisnestä on silloin kyllä suuressa vaarassa.

Nämä on kysymyksiä, jotka voidaan ratkaista vain verellä ja raudalla. 2010-luvun modernistisessa korporaatiossa se tarkoittaa: anna itsestäsi vasta sitten kun olet varma, että se kannattaa.

Siksi dialogi saattaa useinkin tapahtua niin kuin tänään.

-No, mites menee?

-Hyvin. Entä sinulla?

-Kiitos, kyllä tämä menee. Niin ja oli minulla asiaakin. Ehditkö katsoa ne ennusteet, siis että olivatko ne kohdallaan eli riittävän korkealla?

-Kyllä ehdin ja kyllä olivat, kiitos.

Tätä ei ole ihan helppoa tulkita esileikiksi.

Mutta keskustelu sai yllättävän jatkon.

-Tiedätkö, millä nimellä austraalialaiset kutsuvat bumerangeja, jotka eivät palaa?

-No en kyllä.

-Kepeiksi.

Tämä OLI yllättävää. Tiesin, mihin hän pyrki: panna minut ajattelemaan. Kysymään, mitä oikeastaan olen. Ja se on tunnetusti eroottisinta mitä on.

Seikkailu saa minut kevytmieliseksi, niin on ollut aina.

-En ole isäsi mutta esimiehesi olen kyllä.

En uskonut, että tulisin koskaan sanomaan näin.

Mutta elämässä tarvitaan vain kaksi asiaa

Että tietää, kuka on.
Että tietää, keneen voi luottaa.

Ja sitä tulet tuntemaan minut, ajattelin, ja voima oli kanssani.

Samassa mieleni täytti epäilys: eikö minussa todellakaan ollut aikoinaan voimaa vastustaa tämän kaiken houkutusta? Pysyä erossa, pysyä poissa ja ohjata oma elämäni sinne, missä olisin voinut elää omilla ehdoillani enkä näiden elämää suurempien voimien riepoteltavana. Näin, miten huonoon tämä johtaa. Jos elämästäni ei jää paljon jäljelle päivän päättyessä, miten on sitten, kun päivä päättyy viimeisen kerran?

Ja jos jokin toinen puoli on olemassa, katsooko se silloin minua kuten kuilu katsoo, kun sinne tuijottaa tarpeeksi kauan?

Silloin palasin takaisin ja näin noiden punaisten huulien tuijottavan minua takaisin. Olinko sittenkin pelastettu?