Keinoäly

Imeskelin peiton alla Tom of Finland –pussilakanan kulmaa ja koin itseni pieneksi. Vaikea selittää, miten tähän päädyttiin.

Helppo (helppo?!) selitys tälle on tietysti 120 ylityötuntia kahdessa viikossa. Sanoisin, että monelta pojalta olisi siinä vaiheessa jakso lopussa.

Vähän enemmän tutkivaa otetta vaatii tukeva ja jatkuva kortisolin eritykseni. Eli suomeksi kai sitä, että otan kaikesta aivan liikaa painetta. Kun siihen tottuu, ei sitä huomaa.

Näiden perinteisten syiden lisäksi luulen, että monilla ihmisillä oli ihan omia ajatuksia siitä, mikä minua vaivasi. Tunsin perjantain viimeisessä palaverissa vastustamatonta halua huutaa, että sanokaa nyt jotain. Kaikkea sellaista kuin ”mitä muuta tuosta saattoi seurata” ja ”joutikin mennä”. Mutta koska en oikeasti tiedä eivätkä ihmiset kerro, voin vain (h)arvailla.

Lopputulos: Lauantai-iltana joskus yhdentoista aikaan vt. toimarilta tuli meili, että hän oli varannut minulle ajan maanantaiaamuksi klo 7 meidän ykkösprio-tiimin lääkäriltä. Ja kuten elämässä usein, muut vaihtoehdot olisivat huonompia. Alistuin siihen.

Mutta jos luulet, etten saanut nukutuksi tai elettyä normaalia elämää, ur so wrong.

Klo 7 sharp lääkäri kätteli minut silkinpehmeällä kädellään. Lääkäri oli iloinen keski-ikäinen, vaalea ja sinisilmäinen, poninhäntäinen ja ehkä juuri sellainen nainen, jonka kanssa voisin viettää aikaa vastaanoton ulkopuolella.

Aika tavalla tämä ajatus katkesi kun lääkäri alkoi kuulustella minua.

-Miten käytät valtaa, hyödynnät annettuja valtuuksia ja kannat vastuuta?

-Ihan tavallisesti.

-Ja sillä tarkoitat mitä?

-Että tietysti käytän valtaa alaisiini ja oikeastaan pomoonikin, mutta ei siinä mitään erikoista ole. Se on valtuutus, joka tuo vastuun, joka luo valtuutuksen.

Tällaistako lääkärit nykyisin haluavat tietää?

-Miten tietoisesti tai tiedostamatta vaikutat ympärillä oleviin ihmisiin vuorovaikutuksen keinoin?

-Miten sen voi tietää?

-Kai sinä sentään jotain huomaat.

-No tietysti. Ihan normaalisti.

Minua kylmäsi vaikken tiennyt miksi. Epäilin itseäni: ehkä pitäisi vain tottua siihen, että lääkärissä käyntikin on siirtynyt ihan eri levelille siitä, kun lapsena setä iski kumivasaralla polveen. Silti tämä outo tunnelma hämmensi.

-Miten osoitat välittämistä sanoin ja teoin?

-Täytyykö sitä erikseen tehdä? Jos välittää niin välittää.

-No hyvä. Teet myös valintoja, kenelle puhut ja kenelle et. Huomioiminen on vahva viesti, samoin kuin huomioimatta jättäminen. Miten sinä toimit?

-En puhu kenellekään ellei ole pakko. Ja jos jätän tasapuolisesti huomiotta jokaisen, se ei kai ole kenellekään ongelma, vai?

-Kuinka hyvin olet tietoinen näistä uskomuksistasi, jotka heijastuvat ajattelun ja tunteiden kautta viestinnässäsi ja toiminnassasi?

-Varmaan… yhtä huonosti kuin muutkin. En ymmärrä, mitä tietoisena oleminen muuttaisi mitään. Mitä sinä ajattelet?

-Ehkä on turvallisempaa, että minä esitän kysymykset.

Silloin lääkäri katsoi minua silmiin ensimmäistä kertaa. Minä sen sijaan olin tuijottanut häntä ja ihan vähän hänen kaula-aukkoaankin kaiken aikaa. Sitten hän käänsi katseensa taas jonnekin silmieni yläpuolelle ja jatkoi.

-Elämä tarjoaa johtajuuden happotestipaikkoja aamusta iltaan, oletko samaa mieltä?

-Ehdottomasti! Siinä hapossa marinoidun päivästä toiseen niin, että olen ehkä jo liiankin hapokas.

Charmikas huumorini ei uponnut häneen yhtään. Mikä nainen tällainen on?

-Johtajuudessa ihannoidaan yleensä suuria tekoja, karismaattisia puheita, urotekoja, valtavia kehitysloikkia ja sankaritarinoita. Koetko olevasi tämän vanki?

-En, en ole suurten tekojen mies.

-Se on hyvä. Sillä on vaikuttavampaa tehdä vähän hyviä johtajuuden tekoja joka päivä kuin satunnaisia kertarysähdyksiä.

-No sehän on hyvä että se on hyvä.

Yhtäkkiä se oli ohi, kuin Game of Thrones. Olin helpottunut, mutta oloni oli ristiriitainen. Tuollainen kyseleminen hyydyttää kaikki halut olla ihmisen kanssa, vaikka tietysti ymmärrän, että hän tekee vain työtään.

Mutta auttoiko tämä minua oikeasti? Kysymysten perusteella tunsin pakkoa kysyä, oliko tuo ihminen vai keinoäly vai vain konsultti.

Näinä aikoina, kun asioiden ja ihmistenkin ääriviivat hämärtyvät, on vaikeaa olla varma mistään.

Oliko tämän kaiken tarkoitus saada minut vihaamaan itseäni vai täytyikö minusta vain ensin tuntua todella pahalta ennen kuin voi tuntua paremmalta? Aika ankaraa puutarhan hoitoa ennen työpäivää.

Katsoin lääkäriä ja ihmettelin, miten suuri osa ihmisistä/algoritmeista yhä löytää oman näköisensä työn. Vaikka minusta hän oli kaikesta huolimatta paremman näköinen kuin työnsä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty