Bisnestarinoita 178

Bisnestarinoita 178

Takkatuli

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä yksi fantasiani oli päästä yhden Marikan kanssa mökille takan eteen taljalle alasti makailemaan ja tulta tuijottamaan.

Sitten kuluu vuosia ja viaton takkatuli muuttuu innovaatioiden lähteeksi ja mielen rauhoittamisen ytimeksi. Takkatulen katseleminen on hyvä tapa aktivoida joutokäyntiverkostoa ja tehostaa luovaa ajattelua, ne sanovat.

Ei tässä näin pitänyt käydä.

Kaiken piti pysyä samana. Olla sellaista kuin se oli, kun elämä oli hyvää ja kaikki parempi oli vasta tulossa.

Ja tässä minä istun neukkarissa näiden ihmisteni kanssa, jotka jäävät minulle vieraiksi katkeransuloiseen loppuun asti, ja mietin suhdannevaihtelun vaikutuksia budjettiin. Asia tuntui minusta vielä toissapäivänä mitä tärkemmältä, mutta tässä&nyt maailmankaikkeudessa se on mitä mitättömin.

Kuka tätä muistaa enää parin viikon päästä tai edes huomenna? Tai onko asian kannalta mitään ratkaisevaa merkitystä sillä, osallistunko vai olenko miljoonan kilometrin päässä.

Ei ole. Lopultakin minussa on miestä myöntää se.

Toisin kun rutiini-istuskelu, tämän myöntäminen muuttaa kaiken. Mutta tässä minä vielä hetken istun mykkänä ja suljettuna. Siitä huolimatta, että olen paljon kokoani suurempi muutosagentti.

Ja life goes on.

-Hyvinvointi on nykyisin kova ydin. Jokainen hyvinvoiva työntekijä, ja korostan: te-ki-jä, tuo fyffeä taloon. Tästä meidän kannattaa tehdä sellainen koalatiivinen ykkösprioriteetti.

-Juurikin näin ollen. Helmat hampaissa hyvinvoinnin heinäkasaan peuhaamaan!

-Voisitko, Marika, kerrankin ottaa jotakin vakavasti?

-Kuulitteko? ”Kerrankin”. Mistä nämä naista alistavat valtarakenteet saavat energiansa ja uusiovoimansa, kun ne voivat näinkin hyvin? Onko kyse kuitenkin siitä, että suurin hyvinvoinnin este on alitajuinen haikailu menneeseen ja sovinistiseen hegemoniaan?

-Oletko romuttamassa koko järjestelmää vai haikailetko sinäkin vain etuja, palkankorotuksia ja oman asemasi vahvistamista?

-Tuolla asenteella ei hyvinvointia lisätä! Harmi ettei kuolemantuomio ole enää käytössä tässä organisaatiossa.

Tällaista on vaikeaa kuunnella selvin päin, ymmärrätkö sen?

Olisiko minun puheillani kuitenkin merkitystä?

En jaksanut, koska olin lamaannuksissa enkä halunnut lisätä kärsimystä, joka kuin itsestään seurasi kipua tässä maailmassa.

Kyllä siinä on syytä vain istuskella ja tuijottaa tylsämielisenä esityslistaa, joka oli ajat sitten jo käsitelty.

Kuvasiko se meidän organisaation vahvuutta, että meillä oli varaa tähän istuskeluun

sen sijaan että olisimme pakotettuja oikeisiin töihin?

Tätä voi pitää vahvana viestinä!

Onneksi vaihtoivat aihetta, mokomat.

-Mitkä on ne kolme asiaa, jotka tekee meistä valmennusmekan?

-Se on helppoa, sillä tänne on kerääntynyt käsittämätön määrä pääomia ja planeetan parhaita aivoja.

-Ja ne kolme asiaa?

-Laajennamme bisnestä itseohjautuvien autojen vuokraukseen, kunnes olemme onnistuneet kehittämään itseohjautuvan valmentajan. Otamme askeleen älyvaatteiden kehittämiseen, kunnes suurin osa asiakkaistamme pukeutuvat niihin, minkä jälkeen luomme synkronoivan algoritmin edellä mainitun valmentajan ja asiakkaan välille. Kolmanneksi sijoitamme uuteen start-uppiin nimeltä Automaattinen tunteidenkäsittely. Se ratkaisee myös meidän työläisten hyvinvointiongelmat.

Hyvin puhuttu, Marika. Tiesin, että sinusta on vielä johonkin. Onhan meidät kuin tehty luomaan suurempaa, helpommin ja paremmin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 105

Bisnestarinoita 105

Ankaraa arviointia

Ennen ihmisellä oli vielä väliä. Enää ei ole ja ymmärrän sen. Käytännössä kilpailen tilistäni jonkun minulle näkymättömän kiinalaisen kanssa. Kielimuuri my ass. Ja saattaa olla, että paikkani on jo vienyt joku koodinpätkä, en vain tiedä sitä vielä.

Vt. toimari kehotti minua ”pistäytymään kolmosneukkarissa”. Sanatkin ovat nykyisin vain varjoja entisestään. Jos haluat selvitä, vainoharhaisuus on uusi mustakala. Joten teroita lonkerosi, tarvitset niitä vielä.

Varsinkin kuuluisassa kolmosneukkarissa, jota kutsuttiin leikkisästi Lodzin ghetoksi. Koska olosuhteet kurjistuivat siellä pahaa-aavistamattomille äkkiarvaamatta.

Siellä istui nainen mustissaan. Viikatteen saattoi kuvitella. Hänen hymynsä erotteli pojasta miehen. Kun hän nousi kättelemään, hänen punaiset korkkarinsa kopisivat parkettia vasten kuin ranskalaiset sotilassaappaat itsenäisyyspäivän paraatissa.

-Koska sinulla ei voi olla aikaa yhtään hukattavana, mennään saman tien tähän arviointiin.

Olin samaa mieltä. Ajasta en tiedä, mutta olisin paljon mieluummin kärsinyt testikanina jossakin labrassa kuin täällä.

-Ensimmäiseksi: Sinun performangesi eli suorituksesi on lukujen valossa aina ollut erinomainen.

Tapu-tapu.

-Toiseksi: Sinun prosessisi sen sijaan ovat pelottavan monimutkaisia ja kotikutoisia.

Another first!

-Kolmanneksi: 360 asteen työnkulku/-flow on parhaimmillaankin vain 245 astetta!

Who gives a fuck?

-Neljänneksi: Mallien laatu on todella niin ja näin. Pystyisit parempaan.

Totta puhut, sisko.

-Viidenneksi: Sopeutumisesta kulttuuriin ei voida puhua edes seuraavana päivänä/vuonna.

Surkimukset sopeutuu.

-Kuudenneksi: Tiimipelaajan rooli ei taida oikein sopia sinulle…

Kenelle se sopii? Kaikille teeskentelijöille!

-Seitsemänneksi: Tuoreiden ideoiden määrä on sinulla Amazonin luokkaa, puhuttiin sitten joesta tai verkkokaupasta.

Who’s your daddy, now?

-Kahdeksanneksi: Itsepäisyys hyvässä ja pahassa – kyllä! Se olet sinä.

Miksen myöntäisi tosiasioista? Olen kuitenkin ainut, jolla on siihen varaa.

-Yhdeksänneksi: Taipumus riskinottoon vaihtelee täysin ja on välillä aika asiatonta. Ihan niin kuin et miettisi yhtään!!

Miksi miettisin? Maksetaanko minulle miettimisestä?!

-Kymmenenneksi: Ennakkoasenne: juutut omiin ideoihin/ajatuksiin/kokemuksiin/tunteisiin. Usein vielä moniin yhtä aikaa. Tämä olisi mahtavaa, jos sillä voisi tehdä rahaa. Mutta valitettavasti se on juuri päinvastoin.

Elääkö ihminen pelkästä rahasta? Juuri rahantekokoneet korvautuvat algoritmeilla.

-Yhdenneksitoista eli bonuksena: Halusi ja intohimosi jatkaa täällä työntekoasi. Harvoin tapaa ihmistä, jonka jokainen ihohuokonen kylpee vastentahtoisuuden visvassa omaa työpaikkaansa kohtaan.

Live and let live. Deal with it, babe.

Katsoimme toisiamme, viikatenainen ja minä. Odottiko hän, että sanoisin jotain vai riittäisikö nyökkäys?

-No, miltäs se kuulosti?

-Hyvältähän se kuulosti. Kyllä kone tietää.

-Yritätkö olla sarkastinen?

-Pitääkö sitäkin yrittää?

-Miksi olet tuollainen?

Tuollainen vähä-älyisyys osuu minua aina hermoon. Vasta jälkeenpäin osasin epäillä, että ehkä se oli hänen tarkoituksensakin.

-Miksi jokainen on omansalainen? Mitä perseilyä tuo kysymys on olevinaan?!

-Sanopas nyt suoraan, mikä antaa sinulle selkeän edun verrattuna kaikkiin muihin kyvykkyyksiin täällä?

-Jos vastaan, erotatko minut rehellisyydestä?

-Sinun pitäisi nyt olla nopein, vahvin, lahjakkain.

-Siis sen lisäksi, että raadan kovemmin, pitempään ja nopeammin kuin muut?

-Niin juuri. Siinä kulkee tämän setupin partaveisti.

-Tällaiseen agilityyn en ikinä suostu!

-Kuulepas nyt! Tuollanen vanha kapinallinen on vaan harmiton bittikikkare jossain shitty tiedostossa! Kukaan edes huomaa, kun siirrän sinut täältä virtuaaliseen Turku-kaupunkiin homehtumaan.

Nielaisin. Hän oli löytänyt heikon kohtani. Turkussa kyllä tulisi Lotziakin ikävä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 93

Bisnestarinoita 93

Keinoäly

Imeskelin peiton alla Tom of Finland –pussilakanan kulmaa ja koin itseni pieneksi. Vaikea selittää, miten tähän päädyttiin.

Helppo (helppo?!) selitys tälle on tietysti 120 ylityötuntia kahdessa viikossa. Sanoisin, että monelta pojalta olisi siinä vaiheessa jakso lopussa.

Vähän enemmän tutkivaa otetta vaatii tukeva ja jatkuva kortisolin eritykseni. Eli suomeksi kai sitä, että otan kaikesta aivan liikaa painetta. Kun siihen tottuu, ei sitä huomaa.

Näiden perinteisten syiden lisäksi luulen, että monilla ihmisillä oli ihan omia ajatuksia siitä, mikä minua vaivasi. Tunsin perjantain viimeisessä palaverissa vastustamatonta halua huutaa, että sanokaa nyt jotain. Kaikkea sellaista kuin ”mitä muuta tuosta saattoi seurata” ja ”joutikin mennä”. Mutta koska en oikeasti tiedä eivätkä ihmiset kerro, voin vain (h)arvailla.

Lopputulos: Lauantai-iltana joskus yhdentoista aikaan vt. toimarilta tuli meili, että hän oli varannut minulle ajan maanantaiaamuksi klo 7 meidän ykkösprio-tiimin lääkäriltä. Ja kuten elämässä usein, muut vaihtoehdot olisivat huonompia. Alistuin siihen.

Mutta jos luulet, etten saanut nukutuksi tai elettyä normaalia elämää, ur so wrong.

Klo 7 sharp lääkäri kätteli minut silkinpehmeällä kädellään. Lääkäri oli iloinen keski-ikäinen, vaalea ja sinisilmäinen, poninhäntäinen ja ehkä juuri sellainen nainen, jonka kanssa voisin viettää aikaa vastaanoton ulkopuolella.

Aika tavalla tämä ajatus katkesi kun lääkäri alkoi kuulustella minua.

-Miten käytät valtaa, hyödynnät annettuja valtuuksia ja kannat vastuuta?

-Ihan tavallisesti.

-Ja sillä tarkoitat mitä?

-Että tietysti käytän valtaa alaisiini ja oikeastaan pomoonikin, mutta ei siinä mitään erikoista ole. Se on valtuutus, joka tuo vastuun, joka luo valtuutuksen.

Tällaistako lääkärit nykyisin haluavat tietää?

-Miten tietoisesti tai tiedostamatta vaikutat ympärillä oleviin ihmisiin vuorovaikutuksen keinoin?

-Miten sen voi tietää?

-Kai sinä sentään jotain huomaat.

-No tietysti. Ihan normaalisti.

Minua kylmäsi vaikken tiennyt miksi. Epäilin itseäni: ehkä pitäisi vain tottua siihen, että lääkärissä käyntikin on siirtynyt ihan eri levelille siitä, kun lapsena setä iski kumivasaralla polveen. Silti tämä outo tunnelma hämmensi.

-Miten osoitat välittämistä sanoin ja teoin?

-Täytyykö sitä erikseen tehdä? Jos välittää niin välittää.

-No hyvä. Teet myös valintoja, kenelle puhut ja kenelle et. Huomioiminen on vahva viesti, samoin kuin huomioimatta jättäminen. Miten sinä toimit?

-En puhu kenellekään ellei ole pakko. Ja jos jätän tasapuolisesti huomiotta jokaisen, se ei kai ole kenellekään ongelma, vai?

-Kuinka hyvin olet tietoinen näistä uskomuksistasi, jotka heijastuvat ajattelun ja tunteiden kautta viestinnässäsi ja toiminnassasi?

-Varmaan… yhtä huonosti kuin muutkin. En ymmärrä, mitä tietoisena oleminen muuttaisi mitään. Mitä sinä ajattelet?

-Ehkä on turvallisempaa, että minä esitän kysymykset.

Silloin lääkäri katsoi minua silmiin ensimmäistä kertaa. Minä sen sijaan olin tuijottanut häntä ja ihan vähän hänen kaula-aukkoaankin kaiken aikaa. Sitten hän käänsi katseensa taas jonnekin silmieni yläpuolelle ja jatkoi.

-Elämä tarjoaa johtajuuden happotestipaikkoja aamusta iltaan, oletko samaa mieltä?

-Ehdottomasti! Siinä hapossa marinoidun päivästä toiseen niin, että olen ehkä jo liiankin hapokas.

Charmikas huumorini ei uponnut häneen yhtään. Mikä nainen tällainen on?

-Johtajuudessa ihannoidaan yleensä suuria tekoja, karismaattisia puheita, urotekoja, valtavia kehitysloikkia ja sankaritarinoita. Koetko olevasi tämän vanki?

-En, en ole suurten tekojen mies.

-Se on hyvä. Sillä on vaikuttavampaa tehdä vähän hyviä johtajuuden tekoja joka päivä kuin satunnaisia kertarysähdyksiä.

-No sehän on hyvä että se on hyvä.

Yhtäkkiä se oli ohi, kuin Game of Thrones. Olin helpottunut, mutta oloni oli ristiriitainen. Tuollainen kyseleminen hyydyttää kaikki halut olla ihmisen kanssa, vaikka tietysti ymmärrän, että hän tekee vain työtään.

Mutta auttoiko tämä minua oikeasti? Kysymysten perusteella tunsin pakkoa kysyä, oliko tuo ihminen vai keinoäly vai vain konsultti.

Näinä aikoina, kun asioiden ja ihmistenkin ääriviivat hämärtyvät, on vaikeaa olla varma mistään.

Oliko tämän kaiken tarkoitus saada minut vihaamaan itseäni vai täytyikö minusta vain ensin tuntua todella pahalta ennen kuin voi tuntua paremmalta? Aika ankaraa puutarhan hoitoa ennen työpäivää.

Katsoin lääkäriä ja ihmettelin, miten suuri osa ihmisistä/algoritmeista yhä löytää oman näköisensä työn. Vaikka minusta hän oli kaikesta huolimatta paremman näköinen kuin työnsä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty