Bisnestarinoita 93

Bisnestarinoita 93

Keinoäly

Imeskelin peiton alla Tom of Finland –pussilakanan kulmaa ja koin itseni pieneksi. Vaikea selittää, miten tähän päädyttiin.

Helppo (helppo?!) selitys tälle on tietysti 120 ylityötuntia kahdessa viikossa. Sanoisin, että monelta pojalta olisi siinä vaiheessa jakso lopussa.

Vähän enemmän tutkivaa otetta vaatii tukeva ja jatkuva kortisolin eritykseni. Eli suomeksi kai sitä, että otan kaikesta aivan liikaa painetta. Kun siihen tottuu, ei sitä huomaa.

Näiden perinteisten syiden lisäksi luulen, että monilla ihmisillä oli ihan omia ajatuksia siitä, mikä minua vaivasi. Tunsin perjantain viimeisessä palaverissa vastustamatonta halua huutaa, että sanokaa nyt jotain. Kaikkea sellaista kuin ”mitä muuta tuosta saattoi seurata” ja ”joutikin mennä”. Mutta koska en oikeasti tiedä eivätkä ihmiset kerro, voin vain (h)arvailla.

Lopputulos: Lauantai-iltana joskus yhdentoista aikaan vt. toimarilta tuli meili, että hän oli varannut minulle ajan maanantaiaamuksi klo 7 meidän ykkösprio-tiimin lääkäriltä. Ja kuten elämässä usein, muut vaihtoehdot olisivat huonompia. Alistuin siihen.

Mutta jos luulet, etten saanut nukutuksi tai elettyä normaalia elämää, ur so wrong.

Klo 7 sharp lääkäri kätteli minut silkinpehmeällä kädellään. Lääkäri oli iloinen keski-ikäinen, vaalea ja sinisilmäinen, poninhäntäinen ja ehkä juuri sellainen nainen, jonka kanssa voisin viettää aikaa vastaanoton ulkopuolella.

Aika tavalla tämä ajatus katkesi kun lääkäri alkoi kuulustella minua.

-Miten käytät valtaa, hyödynnät annettuja valtuuksia ja kannat vastuuta?

-Ihan tavallisesti.

-Ja sillä tarkoitat mitä?

-Että tietysti käytän valtaa alaisiini ja oikeastaan pomoonikin, mutta ei siinä mitään erikoista ole. Se on valtuutus, joka tuo vastuun, joka luo valtuutuksen.

Tällaistako lääkärit nykyisin haluavat tietää?

-Miten tietoisesti tai tiedostamatta vaikutat ympärillä oleviin ihmisiin vuorovaikutuksen keinoin?

-Miten sen voi tietää?

-Kai sinä sentään jotain huomaat.

-No tietysti. Ihan normaalisti.

Minua kylmäsi vaikken tiennyt miksi. Epäilin itseäni: ehkä pitäisi vain tottua siihen, että lääkärissä käyntikin on siirtynyt ihan eri levelille siitä, kun lapsena setä iski kumivasaralla polveen. Silti tämä outo tunnelma hämmensi.

-Miten osoitat välittämistä sanoin ja teoin?

-Täytyykö sitä erikseen tehdä? Jos välittää niin välittää.

-No hyvä. Teet myös valintoja, kenelle puhut ja kenelle et. Huomioiminen on vahva viesti, samoin kuin huomioimatta jättäminen. Miten sinä toimit?

-En puhu kenellekään ellei ole pakko. Ja jos jätän tasapuolisesti huomiotta jokaisen, se ei kai ole kenellekään ongelma, vai?

-Kuinka hyvin olet tietoinen näistä uskomuksistasi, jotka heijastuvat ajattelun ja tunteiden kautta viestinnässäsi ja toiminnassasi?

-Varmaan… yhtä huonosti kuin muutkin. En ymmärrä, mitä tietoisena oleminen muuttaisi mitään. Mitä sinä ajattelet?

-Ehkä on turvallisempaa, että minä esitän kysymykset.

Silloin lääkäri katsoi minua silmiin ensimmäistä kertaa. Minä sen sijaan olin tuijottanut häntä ja ihan vähän hänen kaula-aukkoaankin kaiken aikaa. Sitten hän käänsi katseensa taas jonnekin silmieni yläpuolelle ja jatkoi.

-Elämä tarjoaa johtajuuden happotestipaikkoja aamusta iltaan, oletko samaa mieltä?

-Ehdottomasti! Siinä hapossa marinoidun päivästä toiseen niin, että olen ehkä jo liiankin hapokas.

Charmikas huumorini ei uponnut häneen yhtään. Mikä nainen tällainen on?

-Johtajuudessa ihannoidaan yleensä suuria tekoja, karismaattisia puheita, urotekoja, valtavia kehitysloikkia ja sankaritarinoita. Koetko olevasi tämän vanki?

-En, en ole suurten tekojen mies.

-Se on hyvä. Sillä on vaikuttavampaa tehdä vähän hyviä johtajuuden tekoja joka päivä kuin satunnaisia kertarysähdyksiä.

-No sehän on hyvä että se on hyvä.

Yhtäkkiä se oli ohi, kuin Game of Thrones. Olin helpottunut, mutta oloni oli ristiriitainen. Tuollainen kyseleminen hyydyttää kaikki halut olla ihmisen kanssa, vaikka tietysti ymmärrän, että hän tekee vain työtään.

Mutta auttoiko tämä minua oikeasti? Kysymysten perusteella tunsin pakkoa kysyä, oliko tuo ihminen vai keinoäly vai vain konsultti.

Näinä aikoina, kun asioiden ja ihmistenkin ääriviivat hämärtyvät, on vaikeaa olla varma mistään.

Oliko tämän kaiken tarkoitus saada minut vihaamaan itseäni vai täytyikö minusta vain ensin tuntua todella pahalta ennen kuin voi tuntua paremmalta? Aika ankaraa puutarhan hoitoa ennen työpäivää.

Katsoin lääkäriä ja ihmettelin, miten suuri osa ihmisistä/algoritmeista yhä löytää oman näköisensä työn. Vaikka minusta hän oli kaikesta huolimatta paremman näköinen kuin työnsä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 4

Bisnestarinoita 4

Sipilä

Raskaan joskin antoisan ja kohottavan etätyöillan jälkeen tuntui vaikealta motivoitua arkisen aamun ahtaudesta. Sielu ei vain tahtonut mahtua siihen. Kaikki mitä olisin kaivannut, oli café avec cognac ja paikka, jossa saatoin taivutella syntyjä syviä ja asioita ainoisia diaesityksiksi.

Vaan milloin millään työpaikalla koskaan sellainen kaipuu olisi saanut täyttymyksensä? #justasking

Meidän vt. toimarilla on kantava ääni. Kaupunkitarina hänestä kertoo, että armeija-aikoina hänen äänensä kantoi 300 metriä vastatuleen.

– SAATANAN SIPILÄ!

Katsoimme, miten nippu excel-taulukoita lensi ensin lasikopissa ylöspäin ja alkoi sitten leijailla alaspäin. Katsoimme toisiamme ja jokin meidän ikiaikaisessa hermostossa vakuutti, ettei kortisolin eritystä ollut syytä käynnistää.

Se kuulosti paremmalta kuin että myötätunnon puutteesta johtuen tulkitsimme, että ongelma oli selvästi jonkun toisen.

Ainut asia, joka sen sijaan seurasi huomioni kiinnittymisestä vt. toimariin, oli ihan pieni kateuden säväri. Homma olisi kuulunut minulle. Olin señorikonsultti. Olin pätevämpi kuin kukaan ikinä. Tuollaiset hommat hoitaisin vasemmalla kädellä peruuttamalla räkä poskella.

Ehkä juuri tästä syystä hommaa ei annettu minulle, epäilin sieluni synkimpänä hetkenä. Pahalta kuitenkin tuntui, ettei minulle annettu edes mahdollisuutta. Toistuvasti lärvistelin ajatuksissani, että kaikki jonniinjoutavat räkänokat

  • ansiotta valtaavat huippupostit
  • kaatavat kuumimmat misut
  • vetävät laatukolumbialaisesta parhaat nokat.

Ja sieltä se taas ryntäsi huoneestaan:

– Oletteko nähneet Sipilää? Ei vastaa edes viesteihin!

– Taitaa olla asiakkaalla. Sano tulevansa lounaan jälkeen.

– Viiiiit-tu! Sanokaa että in-my-office heti kun näyttää naamaansa.

– Asiallinen tämä.

Hetken vt. toimarin kasvoilla näkyi aivoinfarktin laukaisema ilme, mutta sitten kohtaus meni ilmeisesti ohi, koska hän pamautti lasikoppinsa oven kiinni perässään.

Me katsoimme toisiimme: kumpi varoittaa Sipilää? Otin puhelimen näytille: mä hoidan. Vaikka Sipiläkin oli mulkku mieheksi, saattoi se meidänkin sauna vielä palaa. Eikä nimi miestä pahenna, kai.

Tarkkailimme vaivihkaa kuution suuntaan siihen hetkeen, kun vt. toimari olisi puhelimessa. Heti kun hänen puhelimensa nousi korvalle, kävelimme perätysten muina miehinä ulos ovesta ja lounaalle.

Joku hyvinvointitättähäärä oli nimittäin muutama viikko sitten TYKY-päivän esityksessään korostanut, että tasainen verensokeri oli välttämätön edellytys huippusuoritukselle. Vaikkei tämä ollut meille uutta, se antoi täyden tuen pyrkimyksellemme pitää kaikkien suoritusten eli läheisten ravitsemusliikkeitten ovet auki. Tähän liittyen: muutama pahimman stressipiikin taittava shotti lämmitti jo ajatuksenakin. Kaikkihan me kerran kuolemme, mutta pitkäaikainen kuormittava stressi tappaa varmasti.

Rakkautta emme voi ansaita, mutta jokainen meistä ansaitsee kodin ja kantapaikan. Eimen, bros!

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty