Uran huipulla
Hän oli viisi minuuttia myöhässä. Sitten hänen Teslansa lipui äänettömästi vierelleni ja kaappasi kyytiinsä.
– Pientä säätöö.
– Niin aina.
Olimme kaksin menossa vetämään strategiatyöpajaa jonnekin Vantaalle. Olin panostanut siihen, että homman yksityiskohdat selviävät matkalla tai viimeistään perillä. PP-settejä löytyi koneeltani aina tällaisia tilaisuuksia varten: det är bara att välja! (Aina kun oloni on riehakas, ryhdyn puhumaan itsekseni ruotsia.)
Nautin auton ja matkakumppanini hiljaisuudesta. Mutta aina se hiljaisuus lopulta särkyy.
– Iso joukko ompi koolla. Nimimiehiä.
– Siis mitä?
– Niin että melekone seurue saatiin tälle päevälle. Uutta ja vanhoo, Alahuhan Matti ja Kuusen Miki. Iha kuule jännittöö ja tärisyttöö vanahoo kulkijjaa, hehheti.
– Että mitä??!
– Taitoo olla suurin keikaus mihin ikinj ollaan menty, kiinoutteja ollaan kumpainennii.
Vähitellen selvisi, että meidät olikin buukattu joillekin bisnespäiville, jossa olimme ensimmäiset puhujat ennen Anthony Hopkinsia – vai oliko se Robbins? Sama se, olimma fucked.
Nyt äkkiä jotain!
- Diaton toukokuu – hyvä!
- Joku muisto lapsuudesta alkuun, isän tai enon opetuksia – check.
- Vähemmän tunnettu ja nostattava bisneskeissi, mieluiten jostain piilaakson liepeiltä – joo.
- Loppuun yllättävä kysymys yleisölle työnteon merkityksestä ja elämän tarkoituksesta ja siihen joku ei ihan lattea vaan turvallinen eli pikkusärmäinen vastaus – tämä.
Kyllä tästä vielä hyvä mämmi laitetaan! Ja tämä Tesla-kuskihan se tässä olisi lauteilla ensin! Joka tapauksessa jouduin… töihin.
Pienen paniikkihäiriön saattelemana astuin pyöröovista sisään, ja hetihän siinä tulomaljaa käteen ja peremmälle. Morjestelin siinä Sarasvuota ja Paanasta ja Berneriä ja tietysti Liukasta, mutta kyllä vähän oli räntäsateinen olo.
Sitten yhtäkkiä löysin tahtoni kuin Keyser Söze:
– Minulla on skillssiä&talenttia enemmän kuin teillä yhteensä, perkele! Panen pystyyn sellasen shöyn, että tapan teidät kaikki ja teidän sukulaiset päälle!
En muista mitään muuta kuin että dioja ei ollut ja lopussa jengi taputti seisaaltaan. Vanhasen Masakin tuli siihen kyselemään, että olenko ajatellut päästä urallani eteenpäin. (Jos elämä ei minulle muuta ole opettanut niin tämän: kun Matti Vanhanen lähestyy sinua, ikiaikainen taistele-pakene-moodi on täydestä syystä välittömässä tikissä.)
Yritin vastauksessani Masalle kierrellä sitä tosiasiaa, että kaipasin takaisin ofisiin, jossa oli lämmintä ja mukavaa. Siellä kaikki epämukavuus oli ohimenevää, ja vastapainoksi löytyy paljon sellaista, mihin muualla yllettäisiin ehkä joskus 2030-luvulla. Ja silloin minä jo kasvaisin koiranputkea (todennäköistä) tai saisin muuten vaan keskittyä puutarhan hoitamiseen (erittäinkin epätodennäköistä).
Bileet jatkuivat, mutta aika köyhältä näytti oman menestykseni jälkeen. Kaikenlaista keski-ikäistä naikkosta tuli siihen kiehnäämään. Suhteellisen noloa oli kuulla kehuja ”pimeistä välähdyksistä arjen usvassa” ja ”tajunnan rajoille vetävistä sisäisistä Volgan lauttureista”, kun minulla ei ollut aavistustakaan, mistä olin taas settini repäissyt. Silti vanhan mieli oli lämmin. Erityisesti, koska jätin muut jättimäiseen varjooni.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 