Bisnestarinoita 161

Bisnestarinoita 161

Lupa

Joidenkin asioiden tekemiseen ei kannata edes kysyä lupaa, koska sitä ei saa. Siitä siis rohkeasti tekemään kuin lepakkomies, ottamaan vastaan iskut ja jatkamaan elämää. Niin se menee, pelkääminen vie #länsimetro’on.

Aina joku vetää kuitenkin naaman nutturalle tai pahempaa, tosin sekään ei ole niin paha. Tavallisesti se naama siitä palautuu entiselleen, vaikka lapsena toisin peloteltiin. Tosin joillakin naama on pysyvästi oman elämänsä bulldogina. Mutta heistä en halua puhua. Koska tulee paha mieli.

Sillä yritän pitää lipputankoni korkealla kaiken aikaa.

-Yritän opetella politiikassa asennetta, että pienistäkin askelista oikeaan suuntaan pitää olla tyytyväinen.

-Mutta ethän sinä ole mukana politiikassa?

-Kaikki on politiikkaa. Jopa henkilökohtainen. Ja bisnes erityisesti.

Oletko koskaan miettinyt, miten tyhjiä suurin osa päivittäisistä keskusteluista on? Ehkä olet, mutta tuskin se on saanut sinua muuttamaan mitään. Vai onko sittenkin?

Ajelimme minun Teslallani asiakkaan luo, joka suhtautui meihin nihkeästi jo etukäteen. Eikö sinustakin ole kummallista, miten paljon vastuksia elämässä on voitettava? Ilmanvastus, vastukset sähkölaitteissa ja tietenkin asiakasvastus. Siinä on paljon yhdelle ihmiselle, varsinkin kun kaikki pitää tehdä yksin.

-Mikäs strategia meillä on?

Hän oli nuori ja kokematon ja siksi kyseli. Katsoin hänen pellavaista ananaskampaustaan ja ihmettelin melkein liikuttuneena, mistä tuollaisia terveitä maalaispoikia vielä kasvoi tähän maailmaan. Ehkä koko Suomi kannatti sittenkin pitää asuttuna, jotta nuorisoseurat voivat tarjota ehtymätöntä tykinruokaa bisneselämälle. Kyllä me Wolfs of Aleksanterinkatu koulimme heistä sitten kelpo bisneshaukkoja, valmiina syöksymään ja raatelemaan.

Mutta vielä ei oltu siellä.

-Sellainen että heitän sinut suden suuhun ja sitten pelastan sinut ja korjaamme potin. Sitten sinä palaat konttorille kirjoittamaan tarjousta ja minä lähden lounaalle. Kykenetkö visualisoimaan tämän?

-Taatusti!

Edes tuollaisista viattomista nuorukaisista ei tiedä, ovatko he kirkasotsaisia vai sarkastisia. Toisaalta: nothing’s gonna change my bisneksenteko.

Olin vielä nuorisoseuratunnelmissa, kun saavuimme asiakkaan valtakuntaan. Ei paljon prinsessoja näkynyt, vain karuja äijiä pikkutakeissaan. Onneksi olen niin tottunut ottamaan asiat sellaisina kuin ne eteen tulevat. Vinkulelut pysykööt siiloissaan.

Asiakas ei tervehtinyt, viittasi vain istumaan. Olevinaan kovaa jätkää taskuliinoineen ja leveine solmioineen. Näitä vielä riittää.

Viittasin kollegaani (? No, tämä on tietysti liioittelua, ei hänestä ikinä tule kollegaani. Mutta hän varmaankin etenee urallaan vielä siinä vaiheessa, kun minä jo kasvan koiranputkea. Ja siinä vaiheessa kun hän saa päivitettyä tuon slim fit Tiger of Swedininsä parempaan kuosiin, se ei enää ole slim fit – sellainen on miehen tie.) laittamaan piuhan kiinni, päivitetty myyntidemo pyörimään ja sitten ulkoa opeteltu puhe, jolla saatiin ote asiakkaan tahdosta. Sopivasti uhkailua ja utopiaa, pilviä ja mutaa. Tätähän tämä homma arkisimmillaan on.

Asiakas ei tietenkään vakuuttunut, selaili yhtä aikaa tympeänä kuin hämmentyneenäkin uutta puhelintaan, aivan kuten olin laskenutkin.

-Ei meillä ole tällaiselle mitään käyttöä, kuulkaa.

Nousin ylös ja tyhjää muistikirjaani kainalooni asetellessani sanoin:

-No en uskonutkaan, koska sinun kaltaisesi tyypit luovuttavat siinä vaiheessa, kun kolme kvartaalia peräkkäin näyttää pahenevaa käyrää etkä tiedä kumpi on pahempi rasti sinulle, yt:t vai aivovuoto, mutta sen tiedät, että seuraavassa hallituksen kokouksessa sinun on parempi olla vakuuttava, koska muuten olet between jobs ja entiselle tj:lle se on ihan kävelyä puistossa.

Että mitenkä käy, kun saa yhteen lauseeseen mahtumaan paljon?

Kollegani kirjottaa tarjousta, ja minä nautin lounastani yksin. Koska ei tämä bisnes ole vaikeaa, kun vain muistaa olla valmis kuin partiolainen. Oma huba, oma lupa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 28

Bisnestarinoita 28

Ne päivät loman

On päiviä, jotka ovat kamalia. (Siis myös meillä miehillä.) Mieli on joutunut tilaan, jossa se vain kyselee kaiken aikaa ja yrittää nähdä kaikessa enemmän, kuin kaiken takana olisi jotakin.

Ja kaiken takana olikin jotakin: se herättävä keskustelu taannoin vt. toimarin kanssa. Minä näin. Minä tiesin, mitä oli tapahtunut. Siis en tiennyt-tiennyt, mutta olin jotenkin yhteydessä todellisuuteen tavalla, joka vastasi sitä, mikä oli. (Tällaisen ihan tavallisen konsultin on tätä nyt vähän vaikea selittää. Varsinkaan teille, jotka ette ole edes sitä.)

Kaikki näytti jatkuvan kuten ennenkin. Ehkä se on usein pahinta, kun mikään ei ole enää samaa.

Puhelin soi. (Ihan kuin elokuvissa: kongi pelastaa.) Langan toisessa päässä oli yllättäen Se Tampereen Toimari. (linkki)

  • Siitä viime kerran diilistä. Se osoittautui… ei-ihan-niin-surkeaksi kuin muistin. Tässä on ihan pieni mahdollisuus, että sille voisi tulla jatkoa, jos ette mokaa diiliä täysin.
  • Aha! Pitäisikö tässä tavata?
  • Tällä olisi nyt vähän kiire, huomenna tai ei ollenkaan.
  • Tuskin onnistuu, mutta kyselen ja koodailen, kun saan setupin kirkkaaksi.

Sitten vasta vilkaisin kelloa: sunnuntai-iltana puoli kymmenen. Kaikenlaisten nopeitten ajatusten keskeltä kohosi mielen usvasta yksi kaiken ylle: miksi olen näin innokkaana, kesken lomailun singahtamassa tekemään työtä, jota oikeastaan inhoan?

Soitin Tesla-miehelle, kerroin ajankohdat ja agendan, ja sitten koodasin ne Tampereen toimarille.

Seuraavana aamuna: ja eikun Tesla liikkeelle. Tarvitsen tätä Tesla-terapiaa, ajattelin. Olin väärässä, täysin. Ja pahinta on se, ettei tunnista harhojaan harhoiksi (koska ne eivät silloin enää ole harhoja).

– Uon uatellu, että jospa mökin laettais tuossa ens kesänä.

– Et kai. Mökin ”laittajat” on aika kusipäitä.

– Mitenkä niin? Siellä suapi puuhastoo kaekassa raahassa.

– Ja antaa ajatusten pyöriä samaa kehää kuin aina? Siinäpä elämän tarkoitus!

– Eikös se ole vuan niin kuin lommailun tarkotus.

– Ei vaan elämän tarkoitus on ikuinen lomailu.

– No mittees sie nyt…?

Siinä vaiheessa kun alkaa kiusata pienempiään, syntyy yhtä hyvää bisnestä kuin aiheuttamalla hämmennystä. Mutta pitäisikö antaa toisten ihmisten määritellä sitä mitä olen? Ei koskaan.

Masennuin. Koko uraani ja muuta työelämääni on suojellut taipumukseni masentua muutamaksi minuutiksi. Kukaan ei huomaa sitä & masennus palauttaa minut aina takaisin siihen mikä on tärkeää: itseeni.

Tässä näkyy kaksi elämän suurta periaatetta

  • Se toimii, kun sen panee toimimaan.
  • Mitä enemmän olen itseni varassa, sitä parempi elämä.

Opin nämä jo aika pienenä. (Ja tiedän, että toisille sopii ihan muut prinsiipit ja se on fine.)

En halunnut olla kenellekään veemäinen, mutta olin oppinut puolustamaan itseäni tavalla, jolla vahingot olivat mahdollisimman vähäisiä.

Varsinainen salaisuuteni on kuitenkin se, etten ole koskaan yrittänytkään luoda hyvää ensivaikutelmaa, vaan kaikki tulkitsevat käytökseni olevan osa luonnettani. Koska: annoin heidän tulkita niin. Tajuatko, miten helppoa elämästä tulee, kun ihmiset yllättyvät vain positiivisesti? Uskon ettet, vaikka yrittäisit.

Siinä ajellessa mietin Tampereen toimaria. Näkikö ihmisestä, että hän oli pervo? Paljastuiko se silmistä, käyttäytymisestä tai asenteesta? Mutta vaikein: osaisinko olla luonteva hänen seurassaan nyt, kun tiesin hänen salaisuutensa?

Mikä sai minut miettimään tällaisia, ei yhtään minun tapaistani. Että joku ihminen tekee tällaisen vaikutuksen, kuin tämä olisi ennalta määrättyä. Luulin, että tätä tapahtuu vain naisille.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 8

Bisnestarinoita 8

Uran huipulla

Hän oli viisi minuuttia myöhässä. Sitten hänen Teslansa lipui äänettömästi vierelleni ja kaappasi kyytiinsä.

– Pientä säätöö.

– Niin aina.

Olimme kaksin menossa vetämään strategiatyöpajaa jonnekin Vantaalle. Olin panostanut siihen, että homman yksityiskohdat selviävät matkalla tai viimeistään perillä. PP-settejä löytyi koneeltani aina tällaisia tilaisuuksia varten: det är bara att välja! (Aina kun oloni on riehakas, ryhdyn puhumaan itsekseni ruotsia.)

Nautin auton ja matkakumppanini hiljaisuudesta. Mutta aina se hiljaisuus lopulta särkyy.

– Iso joukko ompi koolla. Nimimiehiä.

– Siis mitä?

– Niin että melekone seurue saatiin tälle päevälle. Uutta ja vanhoo, Alahuhan Matti ja Kuusen Miki. Iha kuule jännittöö ja tärisyttöö vanahoo kulkijjaa, hehheti.

– Että mitä??!

– Taitoo olla suurin keikaus mihin ikinj ollaan menty, kiinoutteja ollaan kumpainennii.

Vähitellen selvisi, että meidät olikin buukattu joillekin bisnespäiville, jossa olimme ensimmäiset puhujat ennen Anthony Hopkinsia – vai oliko se Robbins? Sama se, olimma fucked.

Nyt äkkiä jotain!

  • Diaton toukokuu – hyvä!
  • Joku muisto lapsuudesta alkuun, isän tai enon opetuksia – check.
  • Vähemmän tunnettu ja nostattava bisneskeissi, mieluiten jostain piilaakson liepeiltä – joo.
  • Loppuun yllättävä kysymys yleisölle työnteon merkityksestä ja elämän tarkoituksesta ja siihen joku ei ihan lattea vaan turvallinen eli pikkusärmäinen vastaus – tämä.

Kyllä tästä vielä hyvä mämmi laitetaan! Ja tämä Tesla-kuskihan se tässä olisi lauteilla ensin! Joka tapauksessa jouduin… töihin.

Pienen paniikkihäiriön saattelemana astuin pyöröovista sisään, ja hetihän siinä tulomaljaa käteen ja peremmälle. Morjestelin siinä Sarasvuota ja Paanasta ja Berneriä ja tietysti Liukasta, mutta kyllä vähän oli räntäsateinen olo.

Sitten yhtäkkiä löysin tahtoni kuin Keyser Söze:

– Minulla on skillssiä&talenttia enemmän kuin teillä yhteensä, perkele! Panen pystyyn sellasen shöyn, että tapan teidät kaikki ja teidän sukulaiset päälle!

En muista mitään muuta kuin että dioja ei ollut ja lopussa jengi taputti seisaaltaan. Vanhasen Masakin tuli siihen kyselemään, että olenko ajatellut päästä urallani eteenpäin. (Jos elämä ei minulle muuta ole opettanut niin tämän: kun Matti Vanhanen lähestyy sinua, ikiaikainen taistele-pakene-moodi on täydestä syystä välittömässä tikissä.)

Yritin vastauksessani Masalle kierrellä sitä tosiasiaa, että kaipasin takaisin ofisiin, jossa oli lämmintä ja mukavaa. Siellä kaikki epämukavuus oli ohimenevää, ja vastapainoksi löytyy paljon sellaista, mihin muualla yllettäisiin ehkä joskus 2030-luvulla. Ja silloin minä jo kasvaisin koiranputkea (todennäköistä) tai saisin muuten vaan keskittyä puutarhan hoitamiseen (erittäinkin epätodennäköistä).

Bileet jatkuivat, mutta aika köyhältä näytti oman menestykseni jälkeen. Kaikenlaista keski-ikäistä naikkosta tuli siihen kiehnäämään. Suhteellisen noloa oli kuulla kehuja ”pimeistä välähdyksistä arjen usvassa” ja ”tajunnan rajoille vetävistä sisäisistä Volgan lauttureista”, kun minulla ei ollut aavistustakaan, mistä olin taas settini repäissyt. Silti vanhan mieli oli lämmin. Erityisesti, koska jätin muut jättimäiseen varjooni.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty