Ne päivät loman
On päiviä, jotka ovat kamalia. (Siis myös meillä miehillä.) Mieli on joutunut tilaan, jossa se vain kyselee kaiken aikaa ja yrittää nähdä kaikessa enemmän, kuin kaiken takana olisi jotakin.
Ja kaiken takana olikin jotakin: se herättävä keskustelu taannoin vt. toimarin kanssa. Minä näin. Minä tiesin, mitä oli tapahtunut. Siis en tiennyt-tiennyt, mutta olin jotenkin yhteydessä todellisuuteen tavalla, joka vastasi sitä, mikä oli. (Tällaisen ihan tavallisen konsultin on tätä nyt vähän vaikea selittää. Varsinkaan teille, jotka ette ole edes sitä.)
Kaikki näytti jatkuvan kuten ennenkin. Ehkä se on usein pahinta, kun mikään ei ole enää samaa.
Puhelin soi. (Ihan kuin elokuvissa: kongi pelastaa.) Langan toisessa päässä oli yllättäen Se Tampereen Toimari. (linkki)
- Siitä viime kerran diilistä. Se osoittautui… ei-ihan-niin-surkeaksi kuin muistin. Tässä on ihan pieni mahdollisuus, että sille voisi tulla jatkoa, jos ette mokaa diiliä täysin.
- Aha! Pitäisikö tässä tavata?
- Tällä olisi nyt vähän kiire, huomenna tai ei ollenkaan.
- Tuskin onnistuu, mutta kyselen ja koodailen, kun saan setupin kirkkaaksi.
Sitten vasta vilkaisin kelloa: sunnuntai-iltana puoli kymmenen. Kaikenlaisten nopeitten ajatusten keskeltä kohosi mielen usvasta yksi kaiken ylle: miksi olen näin innokkaana, kesken lomailun singahtamassa tekemään työtä, jota oikeastaan inhoan?
Soitin Tesla-miehelle, kerroin ajankohdat ja agendan, ja sitten koodasin ne Tampereen toimarille.
Seuraavana aamuna: ja eikun Tesla liikkeelle. Tarvitsen tätä Tesla-terapiaa, ajattelin. Olin väärässä, täysin. Ja pahinta on se, ettei tunnista harhojaan harhoiksi (koska ne eivät silloin enää ole harhoja).
– Uon uatellu, että jospa mökin laettais tuossa ens kesänä.
– Et kai. Mökin ”laittajat” on aika kusipäitä.
– Mitenkä niin? Siellä suapi puuhastoo kaekassa raahassa.
– Ja antaa ajatusten pyöriä samaa kehää kuin aina? Siinäpä elämän tarkoitus!
– Eikös se ole vuan niin kuin lommailun tarkotus.
– Ei vaan elämän tarkoitus on ikuinen lomailu.
– No mittees sie nyt…?
Siinä vaiheessa kun alkaa kiusata pienempiään, syntyy yhtä hyvää bisnestä kuin aiheuttamalla hämmennystä. Mutta pitäisikö antaa toisten ihmisten määritellä sitä mitä olen? Ei koskaan.
Masennuin. Koko uraani ja muuta työelämääni on suojellut taipumukseni masentua muutamaksi minuutiksi. Kukaan ei huomaa sitä & masennus palauttaa minut aina takaisin siihen mikä on tärkeää: itseeni.
Tässä näkyy kaksi elämän suurta periaatetta
- Se toimii, kun sen panee toimimaan.
- Mitä enemmän olen itseni varassa, sitä parempi elämä.
Opin nämä jo aika pienenä. (Ja tiedän, että toisille sopii ihan muut prinsiipit ja se on fine.)
En halunnut olla kenellekään veemäinen, mutta olin oppinut puolustamaan itseäni tavalla, jolla vahingot olivat mahdollisimman vähäisiä.
Varsinainen salaisuuteni on kuitenkin se, etten ole koskaan yrittänytkään luoda hyvää ensivaikutelmaa, vaan kaikki tulkitsevat käytökseni olevan osa luonnettani. Koska: annoin heidän tulkita niin. Tajuatko, miten helppoa elämästä tulee, kun ihmiset yllättyvät vain positiivisesti? Uskon ettet, vaikka yrittäisit.
Siinä ajellessa mietin Tampereen toimaria. Näkikö ihmisestä, että hän oli pervo? Paljastuiko se silmistä, käyttäytymisestä tai asenteesta? Mutta vaikein: osaisinko olla luonteva hänen seurassaan nyt, kun tiesin hänen salaisuutensa?
Mikä sai minut miettimään tällaisia, ei yhtään minun tapaistani. Että joku ihminen tekee tällaisen vaikutuksen, kuin tämä olisi ennalta määrättyä. Luulin, että tätä tapahtuu vain naisille.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 