Bisnestarinoita 81

Bisnestarinoita 81

Hillopurkilla

Tietääkö ihmisestä? Ei tiedä.

Sitä luulee tuntevansa jonkun, koska on ollut sen kanssa samassa työpaikassa vuosia, juonut kaljaa ja nainut ristiin (tätä ei voitu varmistaa). Ja sitten, yhtenä päivänä, ihan sinisestä, kerrotaan, että hän vain teki sen.

Että teki mitä? Että Martti (nimi muutettu. henkilö oli oikeasti naisoletettu. sellaisista ei vaan saa enää kirjoittaa mitään ikävää. muuten päädyt nimettömään metsähautaan ainoana johtolankana telaketjun jälki naamassa.) kavalsi pokkana 200000 euroa.

Silmitön ahneus? Vaaleanpunaisten unelmien toteuttaminen? Peräkorven Akselin vapauttaminen vankilasta? Aikaistettu eläkesuunnitelma? Pitkään lupaillun matkan tarjoaminen LBTQ-kihlatulle?

Tiedätkö mikä tässä arvailemisessa on parasta/pahinta?

  • Vaihtoehtoja on miljoona ja voit rauhassa käyttää siihen loputtomasti työaikaasi.
  • Et koskaan saa tietää totuutta.

Yritys analysoida tapausta uudella CRYSTALCLEAR™-työkalulla ei sekään napannut.

  • Kiinnijääminen on tyhmää mutta niin monille käy. Monet ovat tyhmiä?
  • Tämä olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Ei kuitenkaan?
  • Voiko olosuhteita syyttää? Ei täysin. Edes vanhempia? Vaikealta tuntuu.

Olisin mieluusti itse kuulustellut Marttia. Olinhan rekrynnyt hänet ja koin, että vastuu siltä osin oli myös minun. Minähän tälle Troijan tamm… oriille olin talomme portin avannut. Mutta juuri siksi minua ei päästetty lähellekään häntä.

Ihme sääntökansallissosialismia ja äkkiväärää jyrkkäniskaisuutta!

Vt. toimari hoiti homman uskollisen torpedonsa, Sääntö- & sallimisosaston Teräsleuan kanssa. (Teräsleuka oli saanut nimensä sinivalaan kokoisesta ja –värisestä, excel-taulukonkin kestävästä leuasta.) Hyvin hoitivatkin, vartissa. Martti halusi ihan itse kertoa kaiken. Se on aina kivampi niin. Ei tarvitse kysellä, että kuka haluaa tunnustaa.

Luulisi, että siinä se, case closed, äm.. äijä pihalle, ja eikun kaikki maailman tapojen orjat yhtykää. Mutta ei. Seurasi vaihe kaksi: #syyllistenetsintä. Vt. toimari tuon itse sanoiksi virkki.

– MITEN VITUSSA KUKAAN EI HUOMANNUT MITÄÄN???

Valonheitin suuntaili kirkkainta valoaan kontrollereihin, kulunvalvontaan ja tietysti lähimpiin työkavereihin. Nämä yrittivät, synkät varjot taustallaan, ensin vakuuttaa syyttömyyttään. Tyhmät. Kaikki muut tiesivät jo tässä vaiheessa, että kyse oli yhtä vähän syyllisistä ja syyttömistä kuin Suurten Puhdistusten näytösoikeudenkäynneissä.

Tarkoitus oli saada ihmiset olemaan varuillaan seuraavat 10+ vuotta eikä viivyttelemään yhtään mistä tahansa poikkeavuuksista raportoimisessa. Siis kerralla kuntoon. Tietyllä tavalla johdonmukaista, järkevää ja siten energiaa säästävää. Ihan ok.

Illalla pidimme lähikapakassa yhden sortin läksiäisiä Martin ja muiden marttyyrien muistolle. Vaikka muisto olikin jo iltapäivällä kulkeutunut firman ovesta pahvilaatikossa Securitaksen saattelemana. Retropaikan kuluneen pöydän ääressä, viinipullon suuhun isketyn kynttilän viime loimussa siinä sanailtiin.

– Täällä ei toista tilaisuutta saa!

– Vain jos ansaitsee sen.

– Miksihän se teki sen?

– Jokainen ajattelee tulevaisuuttaan, mutta vain harvoilla riittää rohkeutta tehdä sitä.

– Rohkeutta päätyä Vantaalle?

– Viileämpää siellä kuin duunissa, man.

Miten nopeasti unohtuu ihminen, kuin häntä ei olisi ollutkaan. Haikea tämäkin tapaus.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 8

Bisnestarinoita 8

Uran huipulla

Hän oli viisi minuuttia myöhässä. Sitten hänen Teslansa lipui äänettömästi vierelleni ja kaappasi kyytiinsä.

– Pientä säätöö.

– Niin aina.

Olimme kaksin menossa vetämään strategiatyöpajaa jonnekin Vantaalle. Olin panostanut siihen, että homman yksityiskohdat selviävät matkalla tai viimeistään perillä. PP-settejä löytyi koneeltani aina tällaisia tilaisuuksia varten: det är bara att välja! (Aina kun oloni on riehakas, ryhdyn puhumaan itsekseni ruotsia.)

Nautin auton ja matkakumppanini hiljaisuudesta. Mutta aina se hiljaisuus lopulta särkyy.

– Iso joukko ompi koolla. Nimimiehiä.

– Siis mitä?

– Niin että melekone seurue saatiin tälle päevälle. Uutta ja vanhoo, Alahuhan Matti ja Kuusen Miki. Iha kuule jännittöö ja tärisyttöö vanahoo kulkijjaa, hehheti.

– Että mitä??!

– Taitoo olla suurin keikaus mihin ikinj ollaan menty, kiinoutteja ollaan kumpainennii.

Vähitellen selvisi, että meidät olikin buukattu joillekin bisnespäiville, jossa olimme ensimmäiset puhujat ennen Anthony Hopkinsia – vai oliko se Robbins? Sama se, olimma fucked.

Nyt äkkiä jotain!

  • Diaton toukokuu – hyvä!
  • Joku muisto lapsuudesta alkuun, isän tai enon opetuksia – check.
  • Vähemmän tunnettu ja nostattava bisneskeissi, mieluiten jostain piilaakson liepeiltä – joo.
  • Loppuun yllättävä kysymys yleisölle työnteon merkityksestä ja elämän tarkoituksesta ja siihen joku ei ihan lattea vaan turvallinen eli pikkusärmäinen vastaus – tämä.

Kyllä tästä vielä hyvä mämmi laitetaan! Ja tämä Tesla-kuskihan se tässä olisi lauteilla ensin! Joka tapauksessa jouduin… töihin.

Pienen paniikkihäiriön saattelemana astuin pyöröovista sisään, ja hetihän siinä tulomaljaa käteen ja peremmälle. Morjestelin siinä Sarasvuota ja Paanasta ja Berneriä ja tietysti Liukasta, mutta kyllä vähän oli räntäsateinen olo.

Sitten yhtäkkiä löysin tahtoni kuin Keyser Söze:

– Minulla on skillssiä&talenttia enemmän kuin teillä yhteensä, perkele! Panen pystyyn sellasen shöyn, että tapan teidät kaikki ja teidän sukulaiset päälle!

En muista mitään muuta kuin että dioja ei ollut ja lopussa jengi taputti seisaaltaan. Vanhasen Masakin tuli siihen kyselemään, että olenko ajatellut päästä urallani eteenpäin. (Jos elämä ei minulle muuta ole opettanut niin tämän: kun Matti Vanhanen lähestyy sinua, ikiaikainen taistele-pakene-moodi on täydestä syystä välittömässä tikissä.)

Yritin vastauksessani Masalle kierrellä sitä tosiasiaa, että kaipasin takaisin ofisiin, jossa oli lämmintä ja mukavaa. Siellä kaikki epämukavuus oli ohimenevää, ja vastapainoksi löytyy paljon sellaista, mihin muualla yllettäisiin ehkä joskus 2030-luvulla. Ja silloin minä jo kasvaisin koiranputkea (todennäköistä) tai saisin muuten vaan keskittyä puutarhan hoitamiseen (erittäinkin epätodennäköistä).

Bileet jatkuivat, mutta aika köyhältä näytti oman menestykseni jälkeen. Kaikenlaista keski-ikäistä naikkosta tuli siihen kiehnäämään. Suhteellisen noloa oli kuulla kehuja ”pimeistä välähdyksistä arjen usvassa” ja ”tajunnan rajoille vetävistä sisäisistä Volgan lauttureista”, kun minulla ei ollut aavistustakaan, mistä olin taas settini repäissyt. Silti vanhan mieli oli lämmin. Erityisesti, koska jätin muut jättimäiseen varjooni.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty