Asiakaslounas SoMe-strategialla
Sanoinko jo, että vihaan valmentelua? Se, mitä kuitenkin oikeasti vihaan, ovat asiakaslounaat. Sukupuuttoon raiskaaminen ja siitä minkin ruoaksi on aivan liian lievä rangaistus sille, joka ensimmäisenä vei asiakkaansa lounaalle.
Tiedän ihmisiä, jotka nauttivat asiakaslounaista ja ottavat firman piikkiin ilon irti. Ainut selitys tälle sairaalloiselle käyttäytymiselle on se, mistä suurin osa ihmiskunnasta kärsii: jos haluaa todellista helpotusta elämään, kannattaa suojella itsensä paremmalta. Tyytyä siihen, mitä on tarjolla: Fazerin sininen, HK:n sininen, Finnairin siniset lentoemännät. Tätä Suomi on, vaan kyllä kansa (onneksi-vähän-mistään) tietää!
Mutta siis: nuori nainen, oikeastaan lapsi vielä, tuli myymään yrityksellemme SoMe-strategiaa ja minun kuului houstata häntä lounaalla.
Tähän liittyi nyt niin monta arvoitusta, että tätä oli kontemploitava:
- miten tuo vauva oli puhunut itsensä vt. toimarin ilmatiiviin myyjäpanssariesteen läpi?
- mihin me tarvitsemme SoMe-strategiaa, kun Fb:n käyttö on kielletty meiltä vapaa-ajallakin? (eikä yksikään heistä palannut vastustamaan kieltoa)
- mistä tällainen harhakäsitys minusta keskososaston SoMe-ajatusjohtajana?
- miksi vt. toimari halusi yrittää kiusata minut hengiltä hyvin tietäen, että lounas oli minulle pyhä toimitus ikonisessa seurassa?
Mutta siinä tuo pienokainen hymyili nätisti, pipo päässä ja tatuointeja kaulassa. Minun lapsuudessani pipoa käyttivät talvellakin vain urpot ja mamikset, ja tatuointeja oli vain vangeilla. Ja hymyilijät vailla lottovoittoa laskivat samaan viemäriin kuin tyhjännaurajat. Tämä voi vielä päättyä hyvin, voihan?
– Iha hei ekas mä selvittäisin et mikä toi teiän nykyne strategia on! Sillai ku et niinku miten te luotte sisältödialogia teidän asiakkaiden kaa tuol netissä? Et voisitsä kertoo jotain et mitä kanavii teillon käytössä. Ja sillai saaks kaikki käyttää niit iha vapaasti…
Tarjoilija kiikutti minulle ison ja tiesi entuudestaan, että täydennystä olisi syytä tuoda viiden minuutin välein. Nyt olisin kyllä tarvinnut tiheämpää diliveriä, mutta en halunnut antaa mahdollisuutta sellaiseen tulkintaan, että minulla ja alkoholilla oli suhde.
– Nii et voisitsä kertoo jotai niin et me niinku voitais sen pohjalt sillai laatii ekat propsit ton uuden strategian pohjiks…
Tässä vaiheessa huomasin, että olin vain tuijottanut häntä ja hän vaikutti kiusaantuneelta. Tiedän mitä hän ajatteli, joten yritin palkita hänet sinnikkäästä yrittämisestä.
– Niin siis mehän… soitamme edelleen puhelimella. Mutta oikeastaan seuraavat asiakaskäynnit sovitaan jo edelliskerralla. Olemme tällä tavalla perinteisiä, heh heh, ja meidän asiakkaat ovat oikeastaan vielä perinteisempiä ja heidän asiakkaansa ne vasta aivan perinteisiä ovatkin!
Tajusin, että olin puhunut aivan ohi suuni: paljastanut kolmansista osapuolista asioita, jotka saatettiin tulkita arvosteluksi. Kumosin kuumotukseeni toisenkin tuopin. Yritin vielä:
– Niin siis suoraan sanottuna emme kaiketi edusta teidän strategisen asiakassegmentin terävintä kärkeä, sillä meillä verkossa on hyvällä onnella vaan kaloja…
Se tunne, kun näkee jokaisen sanan vievän asioita pahempaan suuntaan eikä mahda sille mitään?
Söimme siinä hiljaksin. Hän siirteli haarukallaan nyhtökauraa avokadokastikkeessa lautasen reunasta toiseen ja minä vedin perinteisempää härän sisäfilettä kaksin käsin. Tässä on sitten se naisen ja miehen kuuluisa ero: nainen lamaantuu kokonaisvaltaisesti ja mies syö, koska on nälkä.
Tämä ero ei estänyt minua tietämästä, että neito jakaisi horrortarinansa umpioituneesta tunkiosta viimeistään matkalla takaisin omiensa pariin. Vaikea tunne oli molemmin puolinen, mutta minä en miehenä siitä turhia kaikille levittelisi.
Näkisin asiasta vain myönteiset puolet ja raportoisin vt. toimarille, että todella mukavaa tavata tuollaisia innokkaita nuoria, joilla Suomi saadaan nousuun. Ja että sano johtokunnassa, että meidän kannattaa varmaan palata asiaan seuraavan visiotyön yhteydessä. Sevverta tärkeä asia, mutta että näillä mentäisiin toistaiseksi.
Selkeästi win-win -keissi, joskin onni täällä vaihtelee.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 