Bisnestarinoita 90

Bisnestarinoita 90

Valmentelija

Hän oli odottamassa minua trendikkäässä kahvilassa, kuten olimme sopineet. Istui rennosti korkealla jakkaralla ja selaili huolettomasti puhelintaan. Vaikutelma oli varmaan tosi: hänellä oli aikaa toisin kuin minulla. Tai sitten hän oli kehittänyt kykyään olla siellä missä kulloinkin oli, hötkyilemättä. Tuollaiset ihmiset ovat aika ärsyttäviä.

Taustaksi tapaamisellemme se, että hallitus oli linjannut syksyn viimeisessä kokouksessaan – jossa en tietenkään ollut paikalla – että jokainen avainhenkilö hankkikoon itselleen personal coachin (pc). Ja että ensimmäinen tapaaminen tulee tapahtua maaliskuun loppuun mennessä. Tällä haluttiin varmistaa jokaisen meidän työhyvintoiminnan taso vuoden kolmelle viimeiselle kvartaalille. Ja tietenkin vertailuluvut suhteessa ensimmäiseen kvartaaliin. Ne pirut.

Ihan hyvä tällainen varmaan periaatteessa.

Mutta en ole mikään omasta elämästä ammentava sanaseppo, avautulija tai muukaan henkilökohtaisia ongelmiaan twitterissä levittelevä hermokimppu. Kukaan ei ymmärrä tuskaani kuitenkaan.

Jos olisin neuroottisempi, olisin hermoillut etukäteen, mitä sanoa ja tarinoida. Sen sijaan lähdin soitellen sotaan.

Yksi valmentelija on siinä määrin halpaa tykinruokaa.

– Tervehdys! Hän nousi oikein tuoliltaan kättelemään. Olenko jo aiemmin sanonut, että ihmiset jotka sanovat tervehdys, ovat lähtökohtaisesti melko todella epäilyttäviä?

-Hälou, vastasin ja kaduin avaustani saman tien. Mietin vanhempiani, joiden tuote kaikesta vastaan pyristelystäni ja itseni kampittamisestani olen. Hekö istuttivat minuun tämän vaikeuden olla ihmisten kanssa luontevasti tekemisissä? Vai oliko kuva laajempi: ehkä en ylipäätään olisi tällainen, jos he olisivat rakastaneet minua kuten lasta nykystandardien valossa kuuluu rakastaa?

Istuuduimme pöydän ääreen, hän siemaili erikoiskahviaan ja katseli minua hymyillen puolen litran mukinsa takaa. Katsoin hänen ruudullista kauluspaitaansa ja tummansinistä pikkutakkiaan.

Aika vähän mielikuvitusta vaaditaan noihin hommiin, sanoisin.

Oivalsinko saman tien jotakin? Että jo tuo hymy, ajan antaminen ja ystävällinen kohtaaminen – eikö sillä jo sinänsä ole terapeuttinen vaikutus? Ehkä voisin vain ottaa hyvän vastaan ja unohtaa hetkeksi vastarintani.

-Mitäs työrintamalla? Kiirettä?

Tunsin, että minua tarkkaillaan.

Saman tien oli poissa luonnon oma relaksantti ja tilalle tuli tuo epäluuloisen ja vainoharhaisen rajamailla viihtyvä peikko, jollaiseksi koin itseni useimpina päivinä. Ei hän ollut kiinnostunut vastauksestani vaan reaktiostani, joka hänen kiilusilmiensä takana kertoi minusta ja sisäisen liekkini sammumisesta enemmän kuin tuhat tulimmaista.

– Same old, same old, vastasin, koska en halunnut vastata.

Muun tekemisen ja elämän sisällön puuttuessa aloin kaivella vasemman peukaloni kynsinauhaa, josta oli irtoamassa nauhatikku. Väkisinkin mietin samalla, että tämähän alkaa hyvin eli ei johda kyllä mihinkään. Vaikkei minussa olisi yhtään pahaa tahtoa, en osaisi antaa hänelle itsestäni mitään. Koska en tajua, miksi pitäisi.

Hän kaivoi esiin jonkinlaisen agendabookinsa, johon hän oli valmiiksi piirtänyt viisitähden. Minua alkoi naurattaa, koska minulle tähti näyttäytyi nurinpäin eli satanistisena pentagrammina, ja näin seuraavaksi itseni muiden mukana näyttämässä sormillani sarvipäätä ja juomassa verta.

-Elikkä, elikkä. Voitaisiin tällä kertaa aloittaa kevyesti ja käydä läpi elämän viisi osa-aluetta ja katsoa sitten, että mistä meidän olisi hyvä aloittaa. Käykö tämä?

Onko minulla vaihtoehtoa? Totta kai. Kävellä pois. Sanoa, että kyllä ei käy. Mutta mitä sitten? Seuraamukset olisivat vaikeat. Parasta vaan pelata palloa.

Kun nyökkäsin, hän alkoi kysellä työstäni, harrastuksistani, parisuhteestani, ystävistäni ja suhteesta itseeni. Jos olisin myöntänyt rehellisesti, kaikkihan nuo ovat välkkyneet jo pitkään vakavasti punaisella. Mutta koska halusin vain päästä tänäänkin ajoissa kotiin ja säilyttää ikuiselta vaikuttavan mielenrauhani, tanssahtelin valheen matalassa majassa niin hyvin kuin osasin ja niin vakuuttavasti kuin uskalsin.

Kai tämä oli sellainen voitokas-voitokas tilanne.

Hän sai helpon asiakkaan ja helpot rahat, ja minä tein velvollisuuteni ja kiitin illalla taas jeesusta hyvästä päivästä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 7

Bisnestarinoita 7

Asiakaslounas SoMe-strategialla

Sanoinko jo, että vihaan valmentelua? Se, mitä kuitenkin oikeasti vihaan, ovat asiakaslounaat. Sukupuuttoon raiskaaminen ja siitä minkin ruoaksi on aivan liian lievä rangaistus sille, joka ensimmäisenä vei asiakkaansa lounaalle.

Tiedän ihmisiä, jotka nauttivat asiakaslounaista ja ottavat firman piikkiin ilon irti. Ainut selitys tälle sairaalloiselle käyttäytymiselle on se, mistä suurin osa ihmiskunnasta kärsii: jos haluaa todellista helpotusta elämään, kannattaa suojella itsensä paremmalta. Tyytyä siihen, mitä on tarjolla: Fazerin sininen, HK:n sininen, Finnairin siniset lentoemännät. Tätä Suomi on, vaan kyllä kansa (onneksi-vähän-mistään) tietää!

Mutta siis: nuori nainen, oikeastaan lapsi vielä, tuli myymään yrityksellemme SoMe-strategiaa ja minun kuului houstata häntä lounaalla.

Tähän liittyi nyt niin monta arvoitusta, että tätä oli kontemploitava:

  • miten tuo vauva oli puhunut itsensä vt. toimarin ilmatiiviin myyjäpanssariesteen läpi?
  • mihin me tarvitsemme SoMe-strategiaa, kun Fb:n käyttö on kielletty meiltä vapaa-ajallakin? (eikä yksikään heistä palannut vastustamaan kieltoa)
  • mistä tällainen harhakäsitys minusta keskososaston SoMe-ajatusjohtajana?
  • miksi vt. toimari halusi yrittää kiusata minut hengiltä hyvin tietäen, että lounas oli minulle pyhä toimitus ikonisessa seurassa?

Mutta siinä tuo pienokainen hymyili nätisti, pipo päässä ja tatuointeja kaulassa. Minun lapsuudessani pipoa käyttivät talvellakin vain urpot ja mamikset, ja tatuointeja oli vain vangeilla. Ja hymyilijät vailla lottovoittoa laskivat samaan viemäriin kuin tyhjännaurajat. Tämä voi vielä päättyä hyvin, voihan?

– Iha hei ekas mä selvittäisin et mikä toi teiän nykyne strategia on! Sillai ku et niinku miten te luotte sisältödialogia teidän asiakkaiden kaa tuol netissä? Et voisitsä kertoo jotain et mitä kanavii teillon käytössä. Ja sillai saaks kaikki käyttää niit iha vapaasti…

Tarjoilija kiikutti minulle ison ja tiesi entuudestaan, että täydennystä olisi syytä tuoda viiden minuutin välein. Nyt olisin kyllä tarvinnut tiheämpää diliveriä, mutta en halunnut antaa mahdollisuutta sellaiseen tulkintaan, että minulla ja alkoholilla oli suhde.

– Nii et voisitsä kertoo jotai niin et me niinku voitais sen pohjalt sillai laatii ekat propsit ton uuden strategian pohjiks…

Tässä vaiheessa huomasin, että olin vain tuijottanut häntä ja hän vaikutti kiusaantuneelta. Tiedän mitä hän ajatteli, joten yritin palkita hänet sinnikkäästä yrittämisestä.

– Niin siis mehän… soitamme edelleen puhelimella. Mutta oikeastaan seuraavat asiakaskäynnit sovitaan jo edelliskerralla. Olemme tällä tavalla perinteisiä, heh heh, ja meidän asiakkaat ovat oikeastaan vielä perinteisempiä ja heidän asiakkaansa ne vasta aivan perinteisiä ovatkin!

Tajusin, että olin puhunut aivan ohi suuni: paljastanut kolmansista osapuolista asioita, jotka saatettiin tulkita arvosteluksi. Kumosin kuumotukseeni toisenkin tuopin. Yritin vielä:

– Niin siis suoraan sanottuna emme kaiketi edusta teidän strategisen asiakassegmentin terävintä kärkeä, sillä meillä verkossa on hyvällä onnella vaan kaloja…

Se tunne, kun näkee jokaisen sanan vievän asioita pahempaan suuntaan eikä mahda sille mitään?

Söimme siinä hiljaksin. Hän siirteli haarukallaan nyhtökauraa avokadokastikkeessa lautasen reunasta toiseen ja minä vedin perinteisempää härän sisäfilettä kaksin käsin. Tässä on sitten se naisen ja miehen kuuluisa ero: nainen lamaantuu kokonaisvaltaisesti ja mies syö, koska on nälkä.

Tämä ero ei estänyt minua tietämästä, että neito jakaisi horrortarinansa umpioituneesta tunkiosta viimeistään matkalla takaisin omiensa pariin. Vaikea tunne oli molemmin puolinen, mutta minä en miehenä siitä turhia kaikille levittelisi.

Näkisin asiasta vain myönteiset puolet ja raportoisin vt. toimarille, että todella mukavaa tavata tuollaisia innokkaita nuoria, joilla Suomi saadaan nousuun. Ja että sano johtokunnassa, että meidän kannattaa varmaan palata asiaan seuraavan visiotyön yhteydessä. Sevverta tärkeä asia, mutta että näillä mentäisiin toistaiseksi.

Selkeästi win-win -keissi, joskin onni täällä vaihtelee.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty