Rekry eli semi-horror
En ollut yhtään innostunut vt. toimarin ehdotuksesta, että rekryisin itse itselleni assarin.
– Mä en oo mikään joku haastatteluhannu!
– Tämä ei ole ehdotus.
– Vittu en tee!
– Milloin tästä tuli joku neuvottelu?!
Peräännyin välttääkseni ristiriitoja vaikka tiesin, ettei hän voisi antaa minulle fuduja. Mutta hän voisi tehdä elämästäni hankalampaa kuin se jo oli. Pienempi paha tuntui oikealta valinnalta mutta silti minua kaikersi: olenko nössö/lapatossu/vihtori? Ehkä 70-luku ei vaan koskaan jättänyt minua?
Vt. ojensi minulle nipun hakemuksia: ihan sieviä tytsyjä, täytyi myöntää. Ehkä olin turhaan muutosvastarannankiiski. Valitsin randomilla ne kolme blondia, jotka osasivat kirjoittaa HELSINKI. Ilmoitin heille, että minulle kävisi nyt. Vain yksi tytöistä pääsi paikalle, mistä tiesin, tämä oli nyt tämä.
Tyttö saapui paikalle kolme minuuttia aikaisessa ja antavassa kaula-aukossa. Vaikka laskin kaula-aukon eduksi, epäilin sen olevan yritys kompensoida kompetenssin puutetta. ”Mitä minä pelkään?” kysyin kuin Edith S.-vainaa.
Sillä selvää oli, että
- Tytyjä oli jonossa ja koeajalla niistä eroon koska vaan.
- Kaikki tunsivat minut kovana jätkänä, joten jokainen minun vaikutuspiiriini astunut tiesi, että palli heilui jo ennen kuin siihen oli istuutunut.
Tästäpä tunnelmaa virittämään:
– Löysitkö helposti perille?
En uskonut, että voisin sortua tuollaiseen latteuteen! En jäänyt odottamaan vastausta vaan kiirehdin selittämään:
– Niin siis pienenä tarkennuksena siihen ilmoitukseen: tarvitsen ihmisen, joka osaa käydä pesettämässä autoni, tankkaamassa sen ja kirjata kilometrikorvaukset. Onko tämä ok?
– Joo, totta kai!
Odotin kysymystä, että tässäkö kaikki, mutta sitä ei kuulunut. Mitä hän kuvitteli tekevänsä loppupäivän? Kuvitteliko mitään? Ehkä hän vain jännitti minua ja ajatteli, että hänen ei kannata puhua turhia. Sellaisista ihmisistä kyllä pidänkin.
– Oliko sinulla jokin palkkatoive?
Ei järkyttävän omaperäinen mutta vastaus kertoisi paljon.
– Sellasta kahta ja puolta mä aattelin.
Huomasin olevani aikeissa joutua oikosulkuun. Nöyryys puhutteli minua: pohjalta minäkin olen aloittanut (ja alempaa kuin kukaan uskoisikaan, usko minua). Toisaalta: olen señorikonsultti, joten hänen olisi pitänyt pelkästä kunnioituksesta minua kohtaan pyytää vähintään johdonassistentin tasoista palkkaa. Tämän äärimmäisen monimutkaisen ja kaoottisen ja mieleni sekoittavan elämän takia vihasin ihmisten kanssa tekemisissä olemista.
– Eiköhän tämä ollut tässä.
– Siis mitä, että ollaanko minuun yhteydessä sitten jos..?
– Näin tapahtuu!
Tähän töksähti tällä kertaa. En halunnut loukata, mutta ihmiset kyselevät liikoja. Lopulta maan perivät hiljaiset, vaikka heiltä joka paikassa aina ensimmäisenä viedäänkin hapet ja luxit. Ei tätä maata ole nössöjä varten rakennettu eikä ilmaiseksi mitään saa. Isäin verikin siitä jo todistaa.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 