Päivänsä päättävät miehet

Yhtä asiaa naiset eivät koskaan tule tajuamaan. Sitä, miten hauskaa on kokoontua miehissä neuvotteluhuoneeseen, sulkea ovi ja tuntea olevansa omiensa joukossa, turvassa.

Voipi juoda kahvia tai olla juomatta,

voi tehdä äkkijyrkkiä mutta oikeita päätöksiä tai olla tekemättä, tuntea ahdistuksen nousevan ja laskevan. Ja kaikki tuo tapahtuu hengessä, joka ennen oli enemmän kuin itsestään selvää, se oli luonnonlaki. Hengessä, joka päästää kahleistaan sieluista parhaat ja antaa niiden lentää.

Kun me kaikki viisi olimme koolla, viimeinen laittoi oven takalukkoon ja veti sälekaihtimet alas. Kuului vain loisteputkien turvallinen surina, kun kaikki löysäsivät kravattinsa ja antoivat ylipainonsa näkyä. Sehän on vaurauden merkki. Se, ettei tarvitse välittää. Sitä se todellinen vauraus on – runsautta olla iho napinlävistä vilkuttaen.

Sitten tapahtumat etenivätkin vauhdilla. Tai siis heti kun valitsimme puheenjohtajan. Hänpä kopautti nuijallaan pöytää ja silloin olimme valmiina, me virmavarsat.

-Montako miestä? Tarvitaanko nimenhuuto?

-Kaikki paikalla, herra puheenjohtaja!

-Istukaa! Ja kaaatse ekskeliin päin!

Niin me katsoimme diassa tuoksuvaa päivän ensimmäistä pizzaa, joka oli jaettu neljään eri kokoiseen palaan. Parasta tietysti oli, että punainen pala eli tuotto oli heti toiseksi suurin vihreän palan eli liikevaihdon jälkeen.

Me olimme menestyjiä ja meille tuli menestyksen nälkä. Tilasimme pizzat saman tien. Viisi perhepizzaa ja normaalit ruokajuomat. Tunnelma alkoi vapautua.

-Huomio!

-Sir, yes, sir! tuli aivan yhdestä suusta.

-Aika purkaa strategia palasiksi. Kuka on valmiina?

-Minä minä!

Tässä joukossa kaikki ovat aina yhtä innokkaita. Miksi? Siksi että

• Kaikki ovat sitoutuneita.
• Kaikki tuntevat vastuunsa.
• Kaikki ovat innostuneita.
• Kaikki ovat yhtiön miehiä.

Se on kunnia, joka määrää miehen tien. No guts, no glory.

Me kaikki rakastamme Suomea. Mutta jokainen tietää, miten raskasta on toisinaan rakastaa tätä synkkää ja harhaan astuttua maata.

-Strategia, se on vain pala paperia kunnes meissä on tarpeeksi miestä marssimaan se todeksi!

-Me emme jalkauta, me vyörymme!

-Ja meidän taktiikkamme on aina riittävän strateginen!

-Käsittäminen – se kuuluu niille, jotka käyttävät pelatessaan golfhanskoja!

Me aloimme lämmetä. Tilasimme lisää pizzaa.

Eikä mitään Härkistä vaan kunnon Mafioso tuplapekonilla, majoneesilla ja extrapepperonilla. Oi että on hyvä syödä pizzaa! Se tekee niin hyvää sydämelle!

Mitä me oikeastaan teemme strategialla, kun meillä on tällaisia miehiä?

Sitä, ettei meidän kaltaisiamme miehiä enää valmisteta! Kuollaan sukupuuttoon mutta kuollaan arvokkuudella, jollaista näki viimeksi Indokiinan sodassa. Ehkä. Niin me ajattelimme.

Koska me tiesimme. Miten asiat olivat. Miten asiat ovat.

Se on kuin pienen, vastasyntyneen käden tiukka puristus sormen ympärille, vaikkei maailmasta ole vielä paljon ymmärrystä.

Ilta alkoi viiletä. Sen haistoi kolminkertaisten ikkunoiden läpi.

Muut olivat jo lähteneet, vain me seisoimme jämäkässä haara-asennossa meidän suuressa aulassamme. Katsoimme korkealla päätyseinällä roikkuvaa Kekkosen kuvaa ja teimme sille kunniaa. Vain kurjia vätyksiä oli äänestetty valtaan Kekkosen jälkeen. Tunsimme, että olimme suomalainen rallikuski, Teemu Selänne, talvisota – ja silloin wunderbaumin ikihonkainen tuoksu pääsi meistä ilmoille.

Niin se on, viimeiset miehet jäävät seisomaan päivän päätteeksi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty