Bisnestarinoita 134

Bisnestarinoita 134

Täts it

Mikä tässä nyt on niin vaikeaa? Bisnes on sitä, että asiakas maksaa ylihintaa saamastaan arvosta ja pyytää vielä suurempaa ylihintaa omilta asiakkailtaan. Tämä ikuinen liike pitää pyörät pyörimässä.

Tähän minä uskon, koska niin on parasta kaikille. Kaikkien voitto eikä ketään vastaan.

Mutta sitten vt. toimari vaihtoi puheenaihetta ja halusi avautua.

Vaikka hän käytti selvästi jotakin kallista hajuvettä, hän haisi pyykinpesuaineelle. Olenko muuten jo sanonut, että hän on viime päivinä näyttänyt huolestuttavan homssuiselta?

-Pitäsikö meidän fokusoitua vai laajentaa skouppia?

-Kysyt tätä samaa joka kuukausi.

-Kysyn siksi etten tiedä. Ja jotenkin toivoisin, että koska saat palkkaa, sinusta olisi myös jotakin hyötyä. Saat muuten aika kohtuuttoman korvauksen siitä, ettei sinulla ole useinkaan mitään kunnollista tarjota.

Tällaisissa hetkissä kannattaa pysähtyä. Ulkoisesti riittää kolme sekuntia, sillä sisäisesti siinä ajassa ehtii kelailla kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, olenko vain itsetunnoton veijari.

Kun matkani kuuhun ja takaisin oli ohi, suustani alkoi taas vuotaa puhetta.

-Don’t kill the messenger. Sinulla on selvästi väärä kysymys, johon olet jäänyt jumiin.

-Mitä sinä tiedät jumiin jäämisestä?

-Kaiken.

-No voisitko sitten auttaa minua?

Tämä oli yllättävä käänne. Ilman universumimatkailuani olisin huutanut vt:lle pää märkänä ja puolustanut itseäni kuin urhea Suomi talvisodassa.

-Lakkaa kyselemästä. Puhutaan vaikka siitä meidän lomautusjärjestelmästä.

Meillä todellakin oli sellainen, tosin sen nimi oli nykyisin Suurempi vapaus –systeemi. Sillä vältettiin ikävät kohtaamiset, ihmisten vapaaksi päästäminen tapahtui automaattisesti ja ilmoitus siitä vain popahti asianomaisten ruudulle. Ihmiset olivat silti vihaisia ja systeemissä oli muutenkin parantamisen varaa. Vt. ei kuitenkaan suostunut vaihtamaan omaa puheenaihetta.

-Ei varmasti! Eikä kysymisen lopettaminen niin yksinkertaista ole. Itsekin usein viisastelet, että kysymykset nousevat sielun luovasta tarpeesta.

Olenko joskus todella sanonut jotakin tuollaista? Voisiko joku lukea minulle Miranda-oikeuteni?

-Ehkä… olen sanonut noin, mutta eihän se sitä tarkoita, että niitä silti tarvitsee kysellä. Kyselykauden sijasta voisit edes yrittää saada jonkinlaisen otteen itsestäsi!

-Kerro miten!

-Esimerkiksi vaihtamalla näkökulmaa. Ja erityisesti sen suhteen, ettei koko maailma pyöri sinun ympärilläsi.

Tätä lähemmäksi en päässyt sanomatta suoraan, että hän on typerä narsisti, jonka kannattaisi esimerkiksi ryhtyä tekemään moottorisahalla veistoksia. Sain hänet jo tälläkin hiljaiseksi. Sitä ei tapahtunut liian usein.

-Siis voitko auttaa?

-Mitä sinä oikeastaan haluat?

-Ai että mitäkö? Olen jumissa kuin pikkutytön kilppari neppisradan tunnelissa. Tämä pitää saada liikkeeseen, muuten tuhoudun.

-Ota lomaa.

-En voi.

-Voitpas! Lähdet pariksi päiväksi jonnekin, teet ihan jotain muuta ja sitten tulet takaisin ja yrität olla palaamatta samoihin rutiineihin. Siinä voin auttaa.

Mitä sitten tapahtui? Vaikea tietää oikeastaan. Vt. vain yhtäkkiä nousi, haki takkinsa ja poistui. Jäin yksin toimistoon miettimään, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat.

Onhan tämä omalla tavallaan outoa. Vt. avautuu ja pyytää apua. Sitten yritän korjata hänen tilanteensa antamalla neuvoja, joita hän tällä kertaa oikeasti kysyi. Ehkä.

Ehkä tämä ei liity millään tavalla minuun. Elämässä näyttää olevan kyse siitä, että jokainen yrittää ottaa sen, mitä haluaa ja minkä kykenee ottamaan. Ainakin täällä meillä kamppailu alkaa ilman että kenenkään tarvitsee sanoa mitään. Sellaista se on.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 116

Bisnestarinoita 116

Päivänsä päättävät miehet

Yhtä asiaa naiset eivät koskaan tule tajuamaan. Sitä, miten hauskaa on kokoontua miehissä neuvotteluhuoneeseen, sulkea ovi ja tuntea olevansa omiensa joukossa, turvassa.

Voipi juoda kahvia tai olla juomatta,

voi tehdä äkkijyrkkiä mutta oikeita päätöksiä tai olla tekemättä, tuntea ahdistuksen nousevan ja laskevan. Ja kaikki tuo tapahtuu hengessä, joka ennen oli enemmän kuin itsestään selvää, se oli luonnonlaki. Hengessä, joka päästää kahleistaan sieluista parhaat ja antaa niiden lentää.

Kun me kaikki viisi olimme koolla, viimeinen laittoi oven takalukkoon ja veti sälekaihtimet alas. Kuului vain loisteputkien turvallinen surina, kun kaikki löysäsivät kravattinsa ja antoivat ylipainonsa näkyä. Sehän on vaurauden merkki. Se, ettei tarvitse välittää. Sitä se todellinen vauraus on – runsautta olla iho napinlävistä vilkuttaen.

Sitten tapahtumat etenivätkin vauhdilla. Tai siis heti kun valitsimme puheenjohtajan. Hänpä kopautti nuijallaan pöytää ja silloin olimme valmiina, me virmavarsat.

-Montako miestä? Tarvitaanko nimenhuuto?

-Kaikki paikalla, herra puheenjohtaja!

-Istukaa! Ja kaaatse ekskeliin päin!

Niin me katsoimme diassa tuoksuvaa päivän ensimmäistä pizzaa, joka oli jaettu neljään eri kokoiseen palaan. Parasta tietysti oli, että punainen pala eli tuotto oli heti toiseksi suurin vihreän palan eli liikevaihdon jälkeen.

Me olimme menestyjiä ja meille tuli menestyksen nälkä. Tilasimme pizzat saman tien. Viisi perhepizzaa ja normaalit ruokajuomat. Tunnelma alkoi vapautua.

-Huomio!

-Sir, yes, sir! tuli aivan yhdestä suusta.

-Aika purkaa strategia palasiksi. Kuka on valmiina?

-Minä minä!

Tässä joukossa kaikki ovat aina yhtä innokkaita. Miksi? Siksi että

  • Kaikki ovat sitoutuneita.
  • Kaikki tuntevat vastuunsa.
  • Kaikki ovat innostuneita.
  • Kaikki ovat yhtiön miehiä.

Se on kunnia, joka määrää miehen tien. No guts, no glory.

Me kaikki rakastamme Suomea. Mutta jokainen tietää, miten raskasta on toisinaan rakastaa tätä synkkää ja harhaan astuttua maata.

-Strategia, se on vain pala paperia kunnes meissä on tarpeeksi miestä marssimaan se todeksi!

-Me emme jalkauta, me vyörymme!

-Ja meidän taktiikkamme on aina riittävän strateginen!

-Käsittäminen – se kuuluu niille, jotka käyttävät pelatessaan golfhanskoja!

Me aloimme lämmetä. Tilasimme lisää pizzaa.

Eikä mitään Härkistä vaan kunnon Mafioso tuplapekonilla, majoneesilla ja extrapepperonilla. Oi että on hyvä syödä pizzaa! Se tekee niin hyvää sydämelle!

Mitä me oikeastaan teemme strategialla, kun meillä on tällaisia miehiä?

Sitä, ettei meidän kaltaisiamme miehiä enää valmisteta! Kuollaan sukupuuttoon mutta kuollaan arvokkuudella, jollaista näki viimeksi Indokiinan sodassa. Ehkä. Niin me ajattelimme.

Koska me tiesimme. Miten asiat olivat. Miten asiat ovat.

Se on kuin pienen, vastasyntyneen käden tiukka puristus sormen ympärille, vaikkei maailmasta ole vielä paljon ymmärrystä.

Ilta alkoi viiletä. Sen haistoi kolminkertaisten ikkunoiden läpi.

Muut olivat jo lähteneet, vain me seisoimme jämäkässä haara-asennossa meidän suuressa aulassamme. Katsoimme korkealla päätyseinällä roikkuvaa Kekkosen kuvaa ja teimme sille kunniaa. Vain kurjia vätyksiä oli äänestetty valtaan Kekkosen jälkeen. Tunsimme, että olimme suomalainen rallikuski, Teemu Selänne, talvisota – ja silloin wunderbaumin ikihonkainen tuoksu pääsi meistä ilmoille.

Niin se on, viimeiset miehet jäävät seisomaan päivän päätteeksi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty