Lekuri

Kalenterin ohjaama elämä: viisivuotistarkistus klo 10.45. Ei minussa ollut mitään tarkistettavaa.

– No mites täällä voidaan?

Vittuako se sulle kuuluu?? Näin olisin vastannut spontaanisti, mikä herätti minut miettimään, miksi olen niin ärhäkkänä suurimman osan aikaa. Voiko olla, että onnellisuusindeksini olisi pudonnut alla sallitun raja-arvon? Ei mahdollista.

– No mitäs, mitäs, näillä mennään, noilla tullaan. Kuis ite, kuis ite?

Onko tässä maassa aina sanailtu näin vai kertooko tällainen kaiken viihteellistymisestä? Siis otetaanko ja kannattaako mitään ottaa vakavasti? Vai saako lääkärissäkäynti minut kuolemanvakavaksi eikä syyttä? Olen koko aikuisikäni ollut varma, että eräänä päivänä joku vaan ilmoittaa, että minulla on syöpä ja päivät ovat luetut.

Ja mitä siitä, jääkö elämä muka kesken? Ei kyllä. Voisin lähteä tältä seisomalta ja tietäisin, että elämäni to-do-lista oli tältä kertaa hoidettu ja even more. Sellanen epeli mää vaan oon.

– Ei vaivoja, ei kolotuksia?

– Ei.

– Ei kipuja, ei allergioita?

– No, ehkä olen vähän allerginen itselleni

Säästäisin itseäni ja muita, ellen tekisi tällaista, mutta minun on pakko. Pakko saada liikettä toisten nivuksiin & hämmentää hämmennystä.

– Siis mitä tarkoitat?

– Sitä vaan, että toisinaan on vaikeaa elää saamatta näppylöitä.

Lekuri vetäytyi kumman vakavaksi.

– Sinä tajuat, että tämä on nyt menossa todella väärään suuntaan?

– Kyllä.

– Ja että tämän seuraukset tuskin voivat olla dramaattisempia?

– Kyllä.

Oikeasti en tajunnut, mutta aavistin, että jos juttu leviäisi, pääsisin seuraavalle levelille eli keskustelemaan työterveyspsykologin kanssa. Mikä käytännössä tarkoitti, että olen pöpi ja niksulaan lähtö on vain ajan kysymys.

Muuten: miksi niin harvoin enää tapaa mieslääkäriä, ellei satu kulkemaan vaarallisella polulla kohti eturauhassyöpää? Ei minulla periaatteessa ole mitään naisia vastaan. Mutta eivät ne kyllä oikein ymmärrä sitä, mistä meidät miehet on tehty.

– Varmastiko?

– Kyllä kyllä.

– No, käypäs ensin tuohon vaakaan ja sitten vaan paitaa pois, niin kuulostellaan noita keuhkosia

Madonluvut tuli ylipainosta. Olen tätä nykyä niin teflon ravintoympyröille ja muille hivenaineanalyyseille, etteivät ne minuun tartu. Liikuntaa voivat lisätä ne, joita se kiinnostaa. Muut neurootikot voivat tarkkailla syömisiään ja verenpaineitaan. Elämä eletään ja riemua jahdataan kuin ahma raatoa. Työstäkö se elämänilo olisi muka revittävä? Kyllä täsä taas levikset repee ja naurismaan aidat kaatuu kolisten.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s