Uskis
En erityisesti pidä uskonnollisista ihmisistä. Poikkeuksen teki eräs kollegani, joka oli ihan siedettävä eli omalla asteikollani yli 5, mikä on todella paljon. Suurinta miinusta hän sai yksioikoisesta ja yksitasoisesta olemisestaan, jossa ei ollut kunnolla särmää, taistelua eikä vaarallisen kysymisen uhkaa. Varmaan tiedät (& jos kysyt, kenellä sitten on, vastaan: niinpä).
Hänen uskonnollisuutensa tuli selvästi lapsuudenkodista. Sanontoja kuten ”surutonta menoa” tai ”Jaakobin paini” eivät urbaanissa ympäristössä käyttäneet enää kuin seinään juosseet.
Samalla ihailin salaa hän tapaansa kannustaa kaikkia kollegoitaan, jopa ääliömäisimpiä konsultteja. Jos hänen jumalansa antoi hänelle voimaa tuollaiseen, ei se voinut olla läpensä paha, kai.
Mieleeni tulee eräs asiakaskäynti, jonne meidät oli lähetetty yhdessä. Syystä, että asiakasta saattoi (piti?) tervehtiä ”Jumalan terve”. Saatoin melko vaivattomasti lähteä tuollaiseen pelleilyyn mukaan, mutta yksin minusta ei olisi ollut siihen. Ikimaailmassa ei.
Matkalla hän hymyili tyytyväisen ihmisen hymyään, mutta koska en todennäköisesti olisi pitänyt vastauksesta, jätin miksi-kysymyksen väliin. Kysyin sitten muuta.
– Mikä tämä keissi oikeastaan on?
– Perussettiä: pedofiliaa, sodomiaa ja perheväkivaltaa. Mitä muuta voi odottaa?
Leukani ei loksahtanut koskaan mistään (ja voit olla varma, että jengi on sitä yrittänyt ja yrittää yhä), ja siksi hän sai nauraa yksin omalle vitsilleen. Myönnettävä oli kuitenkin, että hänen toisen kauden vinoshownsa yllätti minut.
– No eikä oikeesti. Iso ajatus tässä takana on laajentaa meidän toimintaa uskonnollisiin yhteisöihin, koska niillä on fyffeä ja järkyttävä tarve parantaa brändiään. Miinusta on se, että ne rakentavat mieluummin salejaan kuin brändiään eli hillo ennemmin homehtuu kuin levittyy meidän leivälle, if u know what i mean.
Kai minä nyt tiesin, en ole mikään auschberger. Kiinnostavampi oli hänen tarkkanäköinen analyysinsa.
– Ja mehän ollaan perfect match, ne ja me. Ollaan suurin piirtein yhtä konservatiivisia kummatkin eikä mitään varsinaista tarvetta uudistua kummallakaan. Ikääntyvää väkeä, jäykkää käytöstä ja kankeaa kieltä. Tämä menee varmaan ihan hyvin vaikka ei varmasti ole mikään kultakaivos.
Saavuttiin sitten salin pihaan. Juuri sillä hetkellä aurinko kultasi sopivasti heidän salinsa ulkoseinään pultatun ristin. Oliko se enne? Vai vain Kultainen vasikka 2.0?
Siitä kaffettelemaan, kotona leivottua pullaa oli tietysti tarjolla. Sitten seurakunnan überführer yritti ottaa meiltä luulot pois.
– Tulivatko saatanan syntisäkit tänne meidän rahakirstua koluamaan ja villitsemään meidän neitsyet?
Uskiskollegallani oli taito ottaa iskuja vastaan. Varhaista oppimista vai myöhemmin opeteltua mindfulness shittiä?
– Jokainen meistä tekee sitä mitä parhaiten osaa. Herra antoi, Herra otti.
– Niinpä kai, niinpä kai… Teillä oli varmaan jokin ehdotus mukana?
Tämä oli minun hetkeni.
- Olin autoni kanssa aamun liikennevaloissa odotellessa koonnut niin geneerisen diasetin, että sen pohjalta saattoi puhua mitä tahansa.
- Kollegani automatkalla pulputtama analyysi antoi minulle sanat.
- Tuhat vuotta näitä hommia antoi minulle paitsi numerot myös iskunkestävän tavan viedä ne äärioloissakin läpi absoluuttisen pienillä katevaurioilla.
Sitä kutsutaan ammattitaidoksi. Ja minä olen tuon sanan kovin ruumiillistuma ikinä.
Hykertelin itsekseni yhä, kun paluumatkalla tungin Hesen perusburgeria suuhuni ja kollegani vuodatti kehuja ylitseni.
– Olet sinä kyllä aika epeli! Äijä olisi varmaan antanut kuoropoikansa suosiolla käyttöösi! Siis jos heillä olisi poikakuoro ja olisit osannut sitä pyytää.
Tuota on vaikea enää ylittää. Mukavaa palautetta kuuntelee kuola suupielestä valuen.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 