Bisnestarinoita 80

Bisnestarinoita 80

Uskis

Yrityksen perustajalla oli ensimmäisenä asiakkaina uskovaisia ihmisiä, joitakin hänen tätinsä tuttuja. Jotka eivät vain ole tajunneet kuolla.

Niinpä ne roikkuivat meidän listoilla, eikä kenelläkään ollut sydäntä lempata heitä sieltä. Sillä seurauksella, että kaikki viisi vielä elossa olevaa jäivät minun vastuulleni. Aika.

Kerran vuodessa teen kierroksen niiden luona, vanhoissa arvoasunnoissa Helsinki 10-12-14 alueella. Tiedät kyllä: korkeita huoneita, tsaarinaikaisia huonekaluja, isoja kristallikruunuja ja sitten se haju, joka syntyy lähestyvästä kuolemasta. Jota ei koskaan tule (koska kuolemaa ei ole?).

– No niin, no niin, peremmälle, nuori mies!

Iida Ådahl oli suosikkini. Monestakin syystä.

  • Hän oli alun perin piika, kurjista oloista. Sukunimensä hän sai mieheltään.
  • Hän keittää kaupungin parasta pannukahvia ja taikoo aina jostain hurmaavia leivoksia.
  • Hän on hc-uskovainen.

Tämä viimeinen vaatisi ehkä selittämistä, mutta en sitä tee. Mutta sen kai voin sanoa, että oloni oli käynnin jälkeen aina kuin musikalla, joka oli joutunyt ortodoksirippi-isänsä riepoteltavaksi. Varsinkin kun Iida alkoi lämmetä heti kun sain palttooni henkariin:

– Olet viheliäinen kuin lammas yksinäinen vieraassa luolassa!

Exactly.

Silmäilin Iidaa, joka konkkasi alle puolitoista metriä korkeana

keppinsä kanssa keittiön ja ruokasalin pöydän väliä, jonne hän oli kattanut kahvituksemme. Täysharmaa säkkärä tukka, aina tumma, paksusta kankaasta ommeltu ja lohduttoman vanhanaikainen kolttu päällä ja pieni risti kaulassa. Ei ollut syytä maallisilla asioilla koreilla.

Yritin kysellä,

oliko hän ollut tulokseen tyytyväinen ja olivat osingot olleet kohdallaan.

Iida katsoi minuun silmät viiruina kuin olisin yrittänyt vietellä hänen pikkutytärtään (72 v).

– Sillä mitä on ihmisellä kaikesta työstänsä ja sydämensä pyrkimisestä, jolla hän on vaivannut itsensä auringon alla?

Kyllä tällainen panee miettimään. Niin kuin omaa uraakin: antoiko tällainen työnteko eli auringon alla veivaaminen jotakin todellista sisältöä elämään? Olisiko kannattanut valita toisin? Jääkö työläisen käteen lopulta muuta kuin vastahaava? Mutta ei tässä iässä oikein repäistä – miltä sekin näyttäisi? Tai edes tuntuisi?

Olin palaamassa tuottoihin, kun Iida luki ajatuksiani.

– Aika rikki reväistä ja aika yhteen ommella. Aika vaieta ja aika puhua.

Mitäs siinä sitten. Kohotin kultareunuksisen, pitsinohuen kupin huulilleni ja vedin syvälle keuhkoihin tuota jumalaista kahvin tuoksua. Huimasi. Tässä oli sitä sisältöä elämään.

Sitä paitsi: mitä tässä riuhtomaan?

Iida oli maallisen keräilytalousvaiheensa ohittanut jo ajat sitten. Hän jos kuka tiesi jotakin kuoleman odotuksesta, mutta – kaikella on aikansa. Herralla oli tuntemattomat kvartaalinsa.

Lisäksi: mitä bisneksen tekemistä tämä olisi? Tämä vuotuinen kierros oli h2h, jonka loisteessa sain epäillä omaa osuuttani ihmisenä. Ja muutakin.

Yhtäkkiä Iida alkoi loilottaa täyttä keuhkoa:

Tuonen portti, matkan pää – siihenkö nyt tieni jää?

Matkamiesi, matkamiesi, taivaan Isä kaikki tiesi.

Ensimmäisellä kerralla olin pelästynyt tätä viimeistä pasuunaa siinä määrin, että olin kaatunut selälleni tuolissani. Miten noin pienestä ihmisestä voi lähteä katedraaliurkujen kokoinen ääni?

Mutta tiesitkö, että kaikkeen tottuu?

Jopa siihen, että elämä muistuttaa päivä päivältä enemmän elokuvaa Perillä kello kuusi? Kyllä vaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 38

Bisnestarinoita 38

Uskis

En erityisesti pidä uskonnollisista ihmisistä. Poikkeuksen teki eräs kollegani, joka oli ihan siedettävä eli omalla asteikollani yli 5, mikä on todella paljon. Suurinta miinusta hän sai yksioikoisesta ja yksitasoisesta olemisestaan, jossa ei ollut kunnolla särmää, taistelua eikä vaarallisen kysymisen uhkaa. Varmaan tiedät (& jos kysyt, kenellä sitten on, vastaan: niinpä).

Hänen uskonnollisuutensa tuli selvästi lapsuudenkodista. Sanontoja kuten ”surutonta menoa” tai ”Jaakobin paini” eivät urbaanissa ympäristössä  käyttäneet enää kuin seinään juosseet.

Samalla ihailin salaa hän tapaansa kannustaa kaikkia kollegoitaan, jopa ääliömäisimpiä konsultteja. Jos hänen jumalansa antoi hänelle voimaa tuollaiseen, ei se voinut olla läpensä paha, kai.

Mieleeni tulee eräs asiakaskäynti, jonne meidät oli lähetetty yhdessä. Syystä, että asiakasta saattoi (piti?) tervehtiä ”Jumalan terve”. Saatoin melko vaivattomasti lähteä tuollaiseen pelleilyyn mukaan, mutta yksin minusta ei olisi ollut siihen. Ikimaailmassa ei.

Matkalla hän hymyili tyytyväisen ihmisen hymyään, mutta koska en todennäköisesti olisi pitänyt vastauksesta, jätin miksi-kysymyksen väliin. Kysyin sitten muuta.

– Mikä tämä keissi oikeastaan on?

– Perussettiä: pedofiliaa, sodomiaa ja perheväkivaltaa. Mitä muuta voi odottaa?

Leukani ei loksahtanut koskaan mistään (ja voit olla varma, että jengi on sitä yrittänyt ja yrittää yhä), ja siksi hän sai nauraa yksin omalle vitsilleen. Myönnettävä oli kuitenkin, että hänen toisen kauden vinoshownsa yllätti minut.

– No eikä oikeesti. Iso ajatus tässä takana on laajentaa meidän toimintaa uskonnollisiin yhteisöihin, koska niillä on fyffeä ja järkyttävä tarve parantaa brändiään. Miinusta on se, että ne rakentavat mieluummin salejaan kuin brändiään eli hillo ennemmin homehtuu kuin levittyy meidän leivälle, if u know what i mean.

Kai minä nyt tiesin, en ole mikään auschberger. Kiinnostavampi oli hänen tarkkanäköinen analyysinsa.

– Ja mehän ollaan perfect match, ne ja me. Ollaan suurin piirtein yhtä konservatiivisia kummatkin eikä mitään varsinaista tarvetta uudistua kummallakaan. Ikääntyvää väkeä, jäykkää käytöstä ja kankeaa kieltä. Tämä menee varmaan ihan hyvin vaikka ei varmasti ole mikään kultakaivos.

Saavuttiin sitten salin pihaan. Juuri sillä hetkellä aurinko kultasi sopivasti heidän salinsa ulkoseinään pultatun ristin. Oliko se enne? Vai vain Kultainen vasikka 2.0?

Siitä kaffettelemaan, kotona leivottua pullaa oli tietysti tarjolla. Sitten seurakunnan überführer yritti ottaa meiltä luulot pois.

– Tulivatko saatanan syntisäkit tänne meidän rahakirstua koluamaan ja villitsemään meidän neitsyet?

Uskiskollegallani oli taito ottaa iskuja vastaan. Varhaista oppimista vai myöhemmin opeteltua mindfulness shittiä?

– Jokainen meistä tekee sitä mitä parhaiten osaa. Herra antoi, Herra otti.

– Niinpä kai, niinpä kai… Teillä oli varmaan jokin ehdotus mukana?

Tämä oli minun hetkeni.

  • Olin autoni kanssa aamun liikennevaloissa odotellessa koonnut niin geneerisen diasetin, että sen pohjalta saattoi puhua mitä tahansa.
  • Kollegani automatkalla pulputtama analyysi antoi minulle sanat.
  • Tuhat vuotta näitä hommia antoi minulle paitsi numerot myös iskunkestävän tavan viedä ne äärioloissakin läpi absoluuttisen pienillä katevaurioilla.

Sitä kutsutaan ammattitaidoksi. Ja minä olen tuon sanan kovin ruumiillistuma ikinä.

Hykertelin itsekseni yhä, kun paluumatkalla tungin Hesen perusburgeria suuhuni ja kollegani vuodatti kehuja ylitseni.

– Olet sinä kyllä aika epeli! Äijä olisi varmaan antanut kuoropoikansa suosiolla käyttöösi! Siis jos heillä olisi poikakuoro ja olisit osannut sitä pyytää.

Tuota on vaikea enää ylittää. Mukavaa palautetta kuuntelee kuola suupielestä valuen.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty