Valta ja vimma
Minusta valta kuuluu minulle. Niin kuin valta ylipäätään kuuluu sellaiselle, jolla on ymmärrystä sitä käyttää. Maailma toimii kuitenkin toisin. Ja sitten ihmetellään, miksi maailma on rikki, sekaisin eikä niin pientä asiaa olekaan, josta ei synny raivokas #gate.
Nämä ovat arkipäiväisiä asioita. Esimerkiksi tällaisia.
Olin sparrannut vt. toimaria koko aamupäivän, hionut hänen kanssaan missiopuhetta ja vielä kovapalkkaisen visualistin kanssa siihen liittyvää esitystä.
Kaikki oli ready to rock for iltapäiväsessio.
H-hetki, kaikki tärkeät ihmiset olivat koolla maljat kädessä. Ja vt. toimari sai ihmeellisesti jengin aivan liekkeihin huudattamalla ihmisillä kaikki innostavat strategian polut läpi. Ne söivät hänen kädestään. Ja sitten kuulen lauseen.
– Siinä se, nauttikaa iltapäivästä ja meidän mie-let-tö-mis-tä bileistä!
Mitä helvettiä tapahtui? Minä: seeing red. Tunsin kehoni hehkuvan valkoisena kuin rauta ahjossa.
Kun ei voi tahkota, täytyy takoa, niin isäni opetti.
Kun huomasin, että vt. toimari meni naistenhuoneeseen, menin perässä.
– Mitä vittua?!
– Ai miten niin?
– Päätit heittää meidän plänin yli laidan.
– Niin, joo, Digital content manager sanoi, ettei missiota kannata ottaa tähän, koska jengi haluaa kevennettyä sisältöä.
– Eikä sun paukapäähän mahtunut, että missasit varman maalipaikan, joka seuraavan kerran tarjoutuu sulle ehkä vuonna 2048? Siis vittu sä oot tyh-mä!
Jätin vt. toimarin toipumaan, vetämään vitun päähänsä ja puuteria nenäänsä.
Etsin Digital content managerin käsiini, konkreettisesti.
– Että mitähän vittua??!
– Siis mitä?
– Menit niin kuin ohjeistamaan vt. toimaria, että missio sitten joskus.
– Joo, siis, jos olisin tiennyt, …
– Mutta kun et! Etkä saatana muutenkaan tiedä etkä tajua mitään! Koska olet sinä! Ja sun idioottineuvojen takia jengi on seuraavat ajat taas ihan pihalla, koska kenelläkään ei ole käsitystä eikä intoa käsittää, miksi täällä ollaan!
– Mitä sä välität?
– Jos olisit mies, vetäisin lättyyn!
Käännyin pois, otin takkini ja ovesta ulos. Mitä tällaisessa fiiliksessä voi tehdä?
Dokaan? Sillalta alas?
Menin syömään niin kuin aina. Onneksi uskollinen Sancho Panzani oli jo saanut ruokaliinan reunan kääräistyä kauluksensa suojiin. Huikkasin tarjoilijalle.
– Otan samaa.
– Sieltä tullaan niin nuama punasena kuin oisit erää ottanu.
– Ihme perseilyä taas, kun jengi ei vaan osaa.
– Mitähä sie välität?
Katsoin häntä hetken tajuamatta, minne energiani minut seuraavaksi kuljettaisi. Sama kysymys alle viiden minuutin sisällä.
Toinen kerta sanoi toden ja pysähdyin kuin betoniporsas.
Ei minulla ollut mitään käsitystä siitä, miksi sauhusin ja miksi menin ihan ulkosaaristoon asioista, joiden merkityksen tajusin vain minä ja joiden suhteen olisin vaan voinut
myhäillä partaani vanhan valtiomiehen tapaan.
Lakkaisinko olemasta minä, jos jättäisin silleen?
Onneksi saatoin iskeä veitseni veriseen pihviin. Ja ajattelematta hetkeäkään kumpaakaan ämmää, väänsin veistä pihvissä, ja annoin hampaitteni parhaan terän tehdä selvää viattomana kuolleen luontokappaleen lihasta.
En tiennyt enää. Se tuntui pahalta muttei ollut paha. Ei niin paha, ettenkö tätä selättäisi kuin naista silloin nuorna miehnä.
Kohotin maljaani ja sain hyväksyvän nyökkäyksen toiselta puolelta pöytää. Kelpasi olla elossa, hengittää tätä ilmaa ja tajuta selvästi, että aina voi muuttaa kulkemaansa suuntaa. Ja ellei, sekin olisi varmaan hyvä. Kun on jo näin viisas, seuraavassa kvartaalissa saattaa valaistua.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 