Bisnestarinoita 128

Bisnestarinoita 128

Koneet ja moraali

Sanotaan että kulttuuri on kaikki. On aamuja, joiden perusteella olisin valmis uskomaan siihen kuin Jehovaan tai johonkin vastaavaan. Mutta ei kulttuuriuskovaiseksi oikein ilmoittaudu kuin evankelistat ja ne ovat järjestään säälittäviä otuksia.

Tiedätkö, mitä kaikkea selän takana puhutaan?

Kaikenlaista ja paljon enemmän kuin selän edessä.

Vt. toimariakin kutsutaan vihernäädäksi ja koiramäyräksi. Ehkä siksi että hän on oikea animal naiseksi? Ehkä siksi että hän pelkää eläimiä (=itseään)?

Minun kävi häntä toisaalta sääliksi ja toisaalta ei.

Hän oli uhri. Olosuhteiden, joihin saattoi lukea sukupuolen ja tämän ajan ja fasismin nousun. Mutta heti kun ehdin ajatella näin, tajusin huijaavani itseäni. Hän oli tehnyt satoja valintoja päätyäkseen tähän tilanteeseen. Turhaa siis vastuuttaa muita kuin häntä itseään.

Hän oli syyllinen. Ehdottomasti. Tuhannet tunteet olivat hioneet hänen käärmeennahkansa sileäksi ja niljakkaaksi. Hänen oli syytäkin niellä pölyä omissa valtakuvitelmissa ryömiessään.

Katsoessani hänen valkoista puseroaan ja kaulan ympäri kietoutunutta moninkertaista oliivinvihreää helminauhaa mieleeni nousi eräs kuulustelu (näin me niitä nimitimme), jonka olimme toteuttaneet yhdessä. Hän oli näyttänyt rekrytoitaville kuvaa, jossa oli portaat.

-Johtavatko nämä portaat mielestäsi ylös- vai alaspäin?

Vastaus oli tietenkin samantekevä. Kokeessa testattiin mahdollisen tulokkaan reaktiovastetta eli kykyä vastata saman tien. Depressioon taipuvat näkivät alaspäin, bailaajat ylöspäin vieviä portaita. Päättämättömät sanoivat ”sekä-että” ja välittömästi hylätyksi tulevat jäivät pohdiskelemaan vastaustaan. Ne jotka sanoivat saman tien mitä vaan, palkattiin.

Kell valta on, se valtaa käyttäköön.

Palasin tähän hetkeen. Pidimme pientä palaveria, vapaamuotoista heittelyä ja pallottelua.

-Mikä on seuraava askel?

-Vaikka tietäisin, miksi kertoisin sinulle?

Tämän tapaista. Oli tarkoitus pysyä hereillä, koska ilman sitä – mitä me olemme? Uneliaita pummeja, jotka ovat ulkona bisneksestä ennen kuin he ehtivät päästää suustaan ”digitalisaatio”.

Mutta meillä oli oikeitakin töitä.

Tämä vaan ei ollut se päivä, jolloin ne olisivat tulleet tehdyksi. Kaikki tiesivät sen, kaikki halusivat pitkittää sen myöntämistä. Vilkuiltiin koulutustarjouksia meileistä, luettiin meemejä ääneen ja naureskeltiin väkinäisesti. Sitten vt. avasi suunsa.

-Minusta me voisimme laittaa kiertämään huhun, että väkeä täytyy vähentää.

-Miksi me niin tekisimme?

-Saisimme ihmiset yrittämään vähän enemmän. Ja jos tuo tuntuu pahalta, niin voidaan me sen sijaan kertoa, että olemme kaupan.

-Mikä ero noilla kahdella on?

-Edellinen on tylympi siinä missä jälkimmäinen on tyylikkäämpi ja saa rotat jättämään laivan.

Jäin punnitsemaan vt:n sanoja. Ei hän tyhmä ollut, hän oli vain ikävä. Toisinaan ikävät ihmiset saavat pysyä vallassa, toisinaan heidät tönäistään syrjään kuin maanteiden maatuskat. Ei minkäänlaista logiikkaa, sattuma on vallannut markkinat.

Follow the money.

Olin kylmä ja väsynyt, kauniin ja rohkean vastakohta siis. Olisin mieluusti syyttänyt siitä työolosuhteita. Sieluni myyminen ja sen hyväksikäytön salliminen olivat ehkä sittenkin geeneissä.

Tunsin olevani tuomittu mutta en toivoton. Torstai oli tulossa ja taskussani oli vielä melko sileä 50 euron seteli helppoa rahaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 120

Bisnestarinoita 120

Leikki on hiekkalaatikossa

Jos olet saanut valtaa kuten minä, tiedät yhden asian, jota vallattomat eivät tiedä: ei se elämä siitä paremmaksi muutu. Kadehditaan turhaan, kuvittellaan vielä turhempia.

Sinun olisi oltava parempi ihminen etkä ole sitä. Nämä hirvittävät itsesyytökset ja –epäilyt piinaavat sinua kuin ristin juurella raakkuvat varikset.

”Onko muilla enemmän moraalia? Onko heidän valtansa oikeutetumpaa? Osaavatko he palvella paremmin ihmisiä, jotka alistuvat heidän valtaansa?”

Jos vastaat kaikkeen kyllä, voit saman tien tehdä edelmanit laivalta.

Parasta olisi sparrailla näitä kysymyksiä jonkun kanssa, saada tolkkua tähän pahaan epämääräisyyteen ja ehkä voida paremmin.

Mutta kenen kanssa näistä painajaisistaan puhuisi?

Keneen voi luottaa niin paljon? Ellei juuri nyt, niin yhtenä päivänä jokainen on valmis käyttämään mitä tahansa tarinaasi sinua vastaan. Silloin ei ole samantekevää, kuka niin tekee.

Nämä samat ihmiset jaksavat keuhkota siitä, miksi niin monet antavat paremman kuvan elämästään kuin mitä se todellisuudessa on. Mitä uutta siinä on? Ainahan historia näyttää paremmalta kuin todellisuus, tuo raaka ruoska.

Loppujen lopuksi me olemme vain hulluja, jotka johtavat sokeita. Niin joku on sanonut. Minussa tosin hulluus on vain jonkinlaista tylsyyttä. Sellaista, että eläminen on… vaikeahkoa.

-Luota minuun.

Siinä on luottamusta herättävä sanapari. Niin minutkin opetettiin sanomaan.

Tyypit, joihin ei voi uskoa, ovat ne, joilla on kestohymy. Ehkä he ovat oikeasti iloisia mutta vaan ehkä, vahva ehkä.

Niitä luulee uskollisiksi, mutta se on kevytmielistä yliarvioimista ja liikaa luottamista. Tarvitaan vain jotakin etäisesti uhkaukseksi tulkittavaa, ja he ovat valmiita tunnustamaan mitä tahansa. Varsinkin jos heitä auttaa näkemään, miten kaikki tämä oikeasti toimii.

Siis: varmista selustasi, istu sille tuolille selkä seinää vastaan.

Suojelet itseäsi, jotta voisit suojella valtaa. Mikään ei ole tärkeämpää kuin vallan suojeleminen. Et tee sitä itsesi takia. Se on tehtävä, koska planeetta pyörii eteenpäin ja vain vierivä sammal kivettyy.

-Luuletko, että meillä menee tähän vielä kauan?

Kun kysyjällä on punainen silkkihuivi kaulalla, syntyy välitön halu miellyttää ja vastata, ettei tähän mene kuin hetki.

Se on kuin tehtävä öisellä merellä. Pimeää, ei sellaista olisi osannut toivoa ja kuitenkin se rauhoittaa. Merta on vaikeaa erottaa miehestä ja päinvastoin. Elämän yritys jäljitellä taidetta on tuomittu epäonnistumaan. Vaikeaa on tajuta vain se, miksei kukaan välitä siitä.

-Tässä menee juuri niin kauan kuin on tarpeen.

Tunsin aitoa ärsyyntymistä, ikävää ja iloa ja niiden huonoa sekoittumista.

Siitä ovat oikeat päätökset tehty. Oikean ja väärän välillä on polttavan kuuma autiomaa, jonka hiekassa skorpionit pitävät riehakkaita juhliaan. Miksi on niin paljon, mistä meillä ei ole käsitystä. Tai minulla, vaikka minun jos kenen pitäisi tietää. Tieto on edelleen vallan horo.

Mutta minulla on jotakin. Tietämättömyytensä myöntäminen on vahva merkki vahvasta vallasta. Sellainen valta on melkein pyhää. Koska et petä itseäsi, kukaan ei voi pettää sinua. Olet päässyt kuolemattomuuden kierteeseen.

Vasta sitten alkavat todelliset keskustelut. Hän nojaa taaksepäin.

-Tämä työ… Olen pitänyt tätä tärkeänä, vaikuttamisena, jopa kunniallisena. Ja sitten istun näissä ikkunattomissa neukkareissa ja me tuijotamme kumpikin omia näyttöjämme.

-No, kyllä tässä aina jotakin saadaan aikaan. Ja kohta ollaan valmiita.

-Valmiita mihin? Lähtemään pariksi tunniksi kotiin, jäämään eläkkeelle, kuolemaan?

-Pitääkö tähänkin sekoittaa tunteet?!

-Höh, ne sekoittuivat jo ennen kuin sinä synnyit.

Mitä tuohon voisi sanoa? ”Vieläkö sä leikit mun kaa, kun puu tekee tuulelle tuloa?”

Aina ei onneksi tarvitse sanoa mitään. Tuijottaminenkin käy ja se jättää enemmän tilaa tulkinnoille.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 41

Bisnestarinoita 41

Valta ja vimma

Minusta valta kuuluu minulle. Niin kuin valta ylipäätään kuuluu sellaiselle, jolla on ymmärrystä sitä käyttää. Maailma toimii kuitenkin toisin. Ja sitten ihmetellään, miksi maailma on rikki, sekaisin eikä niin pientä asiaa olekaan, josta ei synny raivokas #gate.

Nämä ovat arkipäiväisiä asioita. Esimerkiksi tällaisia.

Olin sparrannut vt. toimaria koko aamupäivän, hionut hänen kanssaan missiopuhetta ja vielä kovapalkkaisen visualistin kanssa siihen liittyvää esitystä.

Kaikki oli ready to rock for iltapäiväsessio.

H-hetki, kaikki tärkeät ihmiset olivat koolla maljat kädessä. Ja vt. toimari sai ihmeellisesti jengin aivan liekkeihin huudattamalla ihmisillä kaikki innostavat strategian polut läpi. Ne söivät hänen kädestään. Ja sitten kuulen lauseen.

– Siinä se, nauttikaa iltapäivästä ja meidän mie-let-tö-mis-tä bileistä!

Mitä helvettiä tapahtui? Minä: seeing red. Tunsin kehoni hehkuvan valkoisena kuin rauta ahjossa.

Kun ei voi tahkota, täytyy takoa, niin isäni opetti.

Kun huomasin, että vt. toimari meni naistenhuoneeseen, menin perässä.

– Mitä vittua?!

– Ai miten niin?

– Päätit heittää meidän plänin yli laidan.

– Niin, joo, Digital content manager sanoi, ettei missiota kannata ottaa tähän, koska jengi haluaa kevennettyä sisältöä.

– Eikä sun paukapäähän mahtunut, että missasit varman maalipaikan, joka seuraavan kerran tarjoutuu sulle ehkä vuonna 2048? Siis vittu sä oot tyh-mä!

Jätin vt. toimarin toipumaan, vetämään vitun päähänsä ja puuteria nenäänsä.

Etsin Digital content managerin käsiini, konkreettisesti.

– Että mitähän vittua??!

– Siis mitä?

– Menit niin kuin ohjeistamaan vt. toimaria, että missio sitten joskus.

– Joo, siis, jos olisin tiennyt, …

– Mutta kun et! Etkä saatana muutenkaan tiedä etkä tajua mitään! Koska olet sinä! Ja sun idioottineuvojen takia jengi on seuraavat ajat taas ihan pihalla, koska kenelläkään ei ole käsitystä eikä intoa käsittää, miksi täällä ollaan!

– Mitä sä välität?

– Jos olisit mies, vetäisin lättyyn!

Käännyin pois, otin takkini ja ovesta ulos. Mitä tällaisessa fiiliksessä voi tehdä?

Dokaan? Sillalta alas?

Menin syömään niin kuin aina. Onneksi uskollinen Sancho Panzani oli jo saanut ruokaliinan reunan kääräistyä kauluksensa suojiin. Huikkasin tarjoilijalle.

– Otan samaa.

– Sieltä tullaan niin nuama punasena kuin oisit erää ottanu.

– Ihme perseilyä taas, kun jengi ei vaan osaa.

– Mitähä sie välität?

Katsoin häntä hetken tajuamatta, minne energiani minut seuraavaksi kuljettaisi. Sama kysymys alle viiden minuutin sisällä.

Toinen kerta sanoi toden ja pysähdyin kuin betoniporsas.

Ei minulla ollut mitään käsitystä siitä, miksi sauhusin ja miksi menin ihan ulkosaaristoon asioista, joiden merkityksen tajusin vain minä ja joiden suhteen olisin vaan voinut

myhäillä partaani vanhan valtiomiehen tapaan.

Lakkaisinko olemasta minä, jos jättäisin silleen?

Onneksi saatoin iskeä veitseni veriseen pihviin. Ja ajattelematta hetkeäkään kumpaakaan ämmää, väänsin veistä pihvissä, ja annoin hampaitteni parhaan terän tehdä selvää viattomana kuolleen luontokappaleen lihasta.

En tiennyt enää. Se tuntui pahalta muttei ollut paha. Ei niin paha, ettenkö tätä selättäisi kuin naista silloin nuorna miehnä.

Kohotin maljaani ja sain hyväksyvän nyökkäyksen toiselta puolelta pöytää. Kelpasi olla elossa, hengittää tätä ilmaa ja tajuta selvästi, että aina voi muuttaa kulkemaansa suuntaa. Ja ellei, sekin olisi varmaan hyvä. Kun on jo näin viisas, seuraavassa kvartaalissa saattaa valaistua.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty