Bisnestarinoita 44

Ilman mainittavaa menestystä

Tunnustus: olen mies ja olen törmännyt lasikattoon. Se sattuu enemmän kuin luulin. (Ehkä se ei olekaan lasia?)

Kun tulin tänne meille, silloinen dirika (kyllä, niin häntä kutsuttiin!) maalaili kaikenlaisia urapolkuja (kyllä ei niitä kutsuttu silloin niin!) eteeni kuin Rembrandt ja Beethoven yhdessä. Ja onko mikään niistä toteutunut? Olenko edennyt urallani muuta kuin köyhän deskini ääreen vt. toimarin luolan kulmille? Arvostetaanko minua?

Olenko lopulta muuta kuin valekonsultti, joka yrittää pysytellä satulassa?

Tietenkin sain pöydälleni firman vaikeimmat keissit, jotka kräkkäsin vaivatta, koska voin. Mutta mitä se on, pidemmän päälle, muuta kuin yllätyksen suoma järkytys? Miksi ylipäätään halusin tehdä näitä duuneja?

Ymmärrätkö nyt pulman? Ei tämä ole muuta kuin elämän kriisi, josta vain osa selviää.

Tänä aamuna minulla oli nimittäin performance review konsultin kanssa, joka tuli Bullshit Boys – firmasta. Toivoin nimen olevan startup-huumoria. Poika tuskin ajoi vielä edes partaansa.

– Kiitos kun tulit meidän performance reviewhin.

Oliko minulla todellisia vaihtoehtoja, tälle hammaskiven poistolle?

– Ei ongelmaa, my plesö (plösö!).

– Millä kolmella sanalla kuvailisit tähänastista uraasi?

Tämä oli noloa, mutta olihan tässä yritettävä. Ehkä tämä on sitä alkuperäistä sisäistä yrittäjyyttä?

– Sotaratsu, pallokala, tulisydän.

Nuorukaisen ”kunniaksi” on sanottava, ettei hämmennyksen häivääkään. Se voisi olla merkki myös täydellisestä välinpitämättömyydestä, mitä se tietenkin olikin.

– Oukkei! Voitko sanoa, että sinulla on sydän paikallaan?

– Ehdottomasti.

– Hyvähyvä! Mitä tekisit, jos saisit itse valita?

– Käpertyisin sohvalleni ja itkisin koko yön.

– Erinomaista! Mitä tavoittelet elämässäsi?

– Maksimaalista suoritusta minimiponnistuksella.

Jonkinlaisen sisäisen pakon ajamana olin rehellinen kuin nuottiavain. Mitä muuta olisin voinut? Vaikka mitä, mutta näillä mentiin. Aina (ei?) voi vetää täysillä.

– Vielä kaksi kysymystä. Milloin olit viimeksi rakastunut?

Tämä ei ollut enää kosher,

vaan pelkästään noloa & konsulttien tyypillistä kieroilua. Joku fücking señorkonsultti oli neuvonut nuorukaista panostamaan toiseksi viimeiseen kysymykseen, jonka avulla jokainen haastateltava harhautettaisiin.

– Hetki sitten. Koska tämä on parasta, mitä olen koskaan tehnyt.

Suuri Manito auttoi: mieleeni oli noussut kohtaus elokuvasta Fury, jossa panssarimiehet Don ’Wardaddy’ Collierin (Brad Pitt!) johdolla päättävät, että heidän kuoloon tuomittu panssarivaununsa on paras työpaikka ikinä.

– Miksi sitten urasi vuodet ovat tapahtuneet kuin jollekulle toiselle, vailla mainittavaa menestystä?

Poikaparka. Itsetyytyväinen hymy kasvoillaan hän luuli ensin harhauttaneensa minut ja sitten yllättävänsä tällä viimeisellä kysymyksellään.

– Koska olen tiimipelaaja. En ole koskaan hakenut menestystä itselleni.

Jotkut sanat vain ovat maagisia.

Ne ovat kuin järvi, jolta ei ole paluuta.

Mutta miten vitussa oikeasti olen näin kova? Siihen tietoon en ulotu edes minä.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty